Kyllä, Leopold olisi hyvin mielissänsä sellaisesta. Hän tahtoo, että joku saattaisi hänet sinne, missä se kansanjuhla oli … jossa hän oli ollut äidin ja hra Elyséen kanssa.

Äkkiä keskeytti hän itsensä:

»Mutta missä hra Elysée on?… Miksi ei hän koskaan tule tänne?»

Hänelle vastattiin, että hra Méraut oli lähtenyt pitkälle matkalle. Tähän selitykseen hän tyytyi. Ajatteleminen väsytti häntä. Samoin puhuminen. Pian vajosi hän velttoon välinpitämättömyyteensä ja palasi potilasten sumumaahan, jossa omat unet ja ympärillä olevat esineet sekautuvat toisiinsa. Ovissa käydään, tullaan ja mennään, kuiskaillaan hiljaa ja hävitään hiipien. Kuningatar ei tahdo kuulla mitään eikä välitä mistään muusta kuin sairaanhoidosta. Silloin tällöin avaa Kristian oven, joka ilman vaihdon vuoksi aina on vähän raollansa, ja sanoo pojallensa jonkun leikkisän sanan saadaksensa hänet nauramaan tai puhumaan; tämän tekee hän koettaen muuttaa äänensä niin iloiseksi ja huolettomaksi. Mutta tuo iloinen ääni ei tahdo soveltua siihen muistoon, jonka poika onnettomasta tapauksesta säilyttää: hän pelkää isäänsä. Hänen päänsä oli näet vielä täynnänsä surullisia muistoja tuosta laukauksesta, joka oli hämmentänyt hänen aivonsa ja vieläkin muistui hänen mieleensä sekavina tunteina ja kuvina. Kuningattaren alinomainen pelonalaisuus, se iltakohtaus parvekkeella, jolloin hän äitinsä kanssa oli syöksyä alas kolmannesta kerroksesta, ja muut yksityistapaukset johtuivat hänen mieleensä isän puhutellessa häntä. Sen vuoksi vastasi hän vain muutaman sanan mutisten nekin hampaittensa välistä. Kristianin oli sitten tapana kääntyä puolisoonsa sanoen: »teidän pitäisi levähtää hieman, Frédérique, tehän teette lopun itsestänne… Ja lapsenkin vuoksi pitäisi teidän säästää itseänne…» Mutta silloin puristi pikku prinssi rukoilevasti ja kiihkeästi äitinsä kättä … ja samalla mykällä tavalla rauhoitti tämä lastansa: »elä pelkää, elä pelkää … en minä sinua jätä!» Sitten vaihtaa hänkin muutamia kylmiä, välinpitämättömiä sanoja kuninkaan kanssa, joka pian taas palaa omiin puuhiinsa ja ikäviin ajatuksiinsa.

Poikaa kohdannut onnettomuus oli viimeinen siinä kovanonnen kolhujen sarjassa, joka oli ahdistanut häntä. Nyt oli hän jo vallan neuvoton ja tunsi itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi… Oi, jospa Frédérique jälleen ottaisi hänet armoihinsa!… Kaikkien heikkojen luonteiden lailla kaihosi hän jotakin toveria onnettomuudessansa voidaksensa nojata päänsä rakasta rintaa vastaan ja saadaksensa lohtua kyyneleihinsä ja tunnustuksiinsa, kunnes iloisemmalle mielelle tultuansa alkaisi uudelleen hurjistella ja pettää. Mutta Frédériquen sydän oli ainaiseksi suljettu … ja nyt näytti hänen oma lapsensakin vierovan häntä.

Näissä mietteissä seisoi Kristian eräänä hiljaisena iltana … sairaan sängyn vieressä … pimeässä huoneessa.

Sillä välin tarkastaa kuningatar alinomaa kelloa laskien minutit ja ottaen sitten maljasta jääkappaleen, jota hän pitää kostutettua käärettä vastaan lapsen otsalla; nostaen pikku potilaan päätä suutelee hän tätä otsalle nähdäksensä kuinka kuuma se on. Juhlallisen totisena jatkaa rva de Silvis tarinaansa kolmesta kultaleivästä Illyrian ja Dalmatian yhdistetyn valtakunnan lailliselle hallitsijalle.

Yhtä huomaamatta kuin Kristian oli tullut sisään pujahtaa hän jälleen ulos. Suruisena vaeltaa hän läpi hiljaisen talon, jossa vanha Rosen ylläpitää järjestystä ja hovitapoja; joka päivä nähdään hänen käyskelevän pää- ja siipirakennusten väliä, selkä aina yhtä suorassa ja pää yhäti tutisten. Kasvihuone ja puutarha kukoistavat kuten ennenkin ja auringon paisteesta virkistyneet apinat kirkuvat ja loikkivat iloisina pienessä asunnossansa. Tallirenki jaloittelee pikku kuninkaan ponyhevosta pihalla, joka sairaan vuoksi on oljilla peitetty, ja allapäin jää pony-parka seisomaan portaiden eteen katsellen pähkinänruskeilla silmillänsä siihen suuntaan, mistä pikku Leopold tavallisesti tuli hyväilemään häntä. Ulkonaisesti on talo edelleen yhtä siisti ja mukava, mutta kaikki näyttää olevan aran odotuksen vallassa tai väikkyvän pelon ja toivon välillä: työ ja askareet ovat lakkautustilassa ja kaikkialla vallitsee samallainen hiljaisuus kuin luonnossa jälkeen ankaran myrskyn. Liikuttavinta on kuitenkin huomata, ettei noita kolmea suljettua säleakutinta, joiden takana sairas potilas lepää kärsiväisenä, koskaan avata valolle ja ilmanvaihdolle.

Tultuansa karkoitetuksi kuninkaallisesta hovista oli Méraut asettunut asumaan aivan lähelle ja kuljeskeli usein sen ympäristössä katsellen epätoivoisena noita suljettuja akkunoita. Ne ovat hänen tuskansa ja tuomionsa. Hän palaa joka päivä takaisin peljäten näkevänsä ne kerran vallan avoinna, että savu sammutetuista kynttilöistä kuolinvuoteen ääressä pääsisi ulos. Tämän kaupunginosan asukkaat alkavat jo tuntea hänen ulkonäkönsä. Leivosten myyjätär lakkaa kantamasta tavaroitansa pysähtyen töllistelemään tuota pitkää, onnettoman näköistä roikaletta, joka alati kuljeksii näillä tienoilla. Keilanheittäjät ja piletinmyyjät raitiotienasemalla pitävät häntä hieman hassahtaneena. Eivätkä he tässä aivan väärässä olekaan, sillä miesparan epätoivo on jo todellakin mielenvikaa lähellä. Rakkaus tähän kärsimykseen ei sentään ole syypää. Kuningatar oli tehnyt oikein karkoittaessansa hänet luotansa ja kohdellut häntä ansion mukaan, myönsi Méraut itse. Hän oli saanut rangaistuksensa ja — päässyt vapaaksi rakkauden intohimostansa. Toisellaiset olivat syyt hänen epätoivoonsa. Saada kerran muodostaa kuninkaanalun oman mielensä mukaan oli hän toivonut. Tämä ihana tehtävä oli hänelle uskottu … ja itse oli hän ihanat toiveensa tuhonnut! Pahemmin ei onneton tapaus voinut surettaa lapsiraukan äitiä eikä isää kuin häntä. Eikä hän edes saanut lohduksensa hoitaa pientä potilasta eikä seurata hänen tilaansa joka päivä ja tunti, kuten hän olisi halunnut. Sen sijaan oli hänen melkein mahdotonta saada mitään tietoa hänestä, sillä hovipalvelijain puoleen hän ei voinut kääntyä, nämä kun kaikki katkerasti vihasivat häntä onnettomuuden varsinaisena alkusyynä. Eräältä metsänvartijalta, jolla toisinaan oli asiaa hoviin, sai hän vihdoin muutamia kyökissä juoruttuja uutisia, jotka tietysti olivat liioiteltuja sivistymättömän kansan tapaan. Milloin oltiin tietävinänsä, että pikku kuningas oli menettänyt kaiken näkönsä, milloin oli tauti muka kohonnut hänelle aivoihin, milloin taas kerrottiin, että kuningatar epätoivoissansa tahtoi tappaa itsensä nälällä. Tällaisten uutisten jälkeen joutui Elysée parka uuden tuskan ja ahdistuksen valtaan ja kuljeskeli metsässä, kunnes jalat uupuivat ja hänen täytyi istahtaa levähtämään metsän laidassa kasvavaan korkeaan heinikkoon, jonka ohitse sunnuntaisin kulki paljo väkeä, mutta joka viikon aikana oli syrjäseutuja. Tässä vahti hän metsänvartijaa saadaksensa uutisia hovista.

Kerran lepäsi hän taas illan suussa samassa tuoreessa heinikossa katsellen kuninkaallista asuntoa kohti ja auringon viimeisiä säteitä, jotka välkkyivät puiden oksien välistä. Keilanheittäjät menivät jo tiehensä, polisit alkoivat jo iltavuoronsa ja pääskyset kiertelivät nurmen yllä etsien hyönteisiä auringonlaskun aikana. Hetki oli erittäin otollinen siihen synkkään tunnelmaan, johon Méraut ruumiillisesti ja henkisesti väsyneenä vaipui kuunnellen sisäisiä muistojen ääniä ympäristön täydellisesti vaietessa. Koko luonnon näin nukkuessa tuntuu näet ikäänkuin alkaisi meissä paremmin kuulua sisäinen äänemme ja sen hiljaiset tarinat sielumme taisteluista.