Äkkiä pysähtyi hänen harhaileva katseensa mustaan lierihattuun, valkoisiin liiveihin ja sääryspariin, jotka lähestyivät epävarmoin askelin. Se oli hovineuvos Boscovitsh, joka nopein nais-askelin astua teputteli häntä kohti kantaen varovasti jotakin nenäliinaan käärittyä esinettä. Pian äkkäsi hän Mérautin tien vieressä. Ensinkään hämmästymättä riensi hän luo ja alkoi puhutella Mérautia aivan tuttavallisesti ja luonnollisesti ikäänkuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunutkaan.
»Tänään näette te oikein iloisan miehen, rakas Méraut!» sanoi hän.
»Kuinka niin? Hyvä Jumala, olisiko todellakin mahdollista, että sairas…»
Nyt kävi kasvientutkija totisen näköiseksi. Sairaan tila oli, ikävä kyllä, entisellänsä. Hänen täytyi yhäti pysyä hiljaa pimeässä huoneessa. Kaikki epävarmaa, tietysti kiusallisen epävarmaa, jumala paratkoon!
»Mutta…» jatkoi hän vallan toisella äänellä, »voittekos arvata, mitä minulla tässä on?… Varovasti … se on näet hauras … multaa ei saa karistaa pois juurien ympäriltä!… Se on clematitis … mutta ei mikään tavallinen puutarha-clematitis … ei, vaan clematitis dalmatica … erityisen merkillinen vaivaislaji, jota ei tavata juuri muualla kuin siellä kotimaassani… Alussa en tahtonut uskoa ensinkään, että … keväästä asti olen minä tätä pitänyt silmällä … mutta katsokaas sen vartta … ja kukkasia… Se tuoksuu kuin survotut mantelit, eikö totta?…»
Ja näin sanoessaan avasi hän nenäliinan kaikella mahdollisella varovaisuudella ja paljasti heikon pehmeävartisen kasvin, jonka maidonväriset kukkaset muuttuivat lehtien luona niin vihertäviksi, ett'ei niitä enää tahtonut erottaa kukkasiksi. Méraut koetti kysellä ja urkkia häneltä muita uutisia, mutta mies oli niin intohimonen ja löytöilonsa vallassa, ett'ei se aluksi ollut mahdollista. Ihan ihmeellinen sattuma, että tämä kukkanen oli voinut kasvaa täällä … yksinäisenä … ja kuusisataa penikulmaa kotimaastansa! Kukkasilla on oma historiansa, vieläpä romaninsakin. Ja tämän tuo kunnon ukko nyt uusi itsellensä luullen kertovansa sen Mérautille.
»Minkä luonnon ihmeen ja geologisen oikun kautta on tämä pikku matkailija voinut itää täällä Saint-Mandéssa … tammen juurella? Joskus on tällaisia tapauksia tosin huomattu. Niinpä löysi eräs ystäväni kerran Pyreneiltä kukkasen, joka muuten kasvaa ainoastaan Lapissa. Se riippuu ilmaston virtauksista ja satunnaisista maakerros-muodostuksista… Mutta ihmeellisintä on tässä se, että tämä pikku taimi on kasvanut ihan maanpakolaisten maamiestensä läheisyydessä… Ja näettekös, kuinka hyvin se on menestynyt!… Hiukan on se ehkä maanpakolaisuudessansa kalvennut, mutta sen joustavat köynnösvarret ovat valmiit kiertymään…»
Clematitis-kasvi kädessä seisoi hän siinä onnellisena riutuvan auringon laskiessa, kunnes äkkiä puhkesi sanomaan:
»Hiisi vie, nythän on jo myöhäinen… Täytyy joutua kotiin!…
Hyvästi!»
»Minä tulen kanssanne», sanoi Méraut.