Boscovitsh hämmästyi. Hän oli ollut läsnä onnettomuuden jälkeisessä kohtauksessa ja tiesi siis, kuinka Méraut oli menettänyt paikkansa, vaikka hän ei aavistanut, että tähän oli eräs toinenkin syy vaikuttanut. Hm, mietti Boscovitsh, entäs kuningatar … ja muut, mitäs he sanoisivat, jos Méraut…?
»Hra hovineuvos, kukaan ei näe minua… Te laskette minut sisään puistokadulta vievän oven kautta… Sieltä hiivin minä kyllä kenenkään huomaamatta hänen huoneeseensa…»
»Kuinka? Tahtoisitteko siis todellakin…?»
»Päästä hänen sairashuoneeseensa, niin, ja kuulla hänen puhuvan hetkisen aikaa kenenkään minua huomaamatta…»
Boscovitsh pani äänekkään vastalauseen, mutta lähti kuitenkin astumaan Mérautin kehoituksesta. Tämä taas seurasi hänen jäljessänsä kaikista vastalauseista huolimatta. Mikä liikutus valtasikaan Mérautin, kun puistokadulta puutarhaan vievä pieni portti narahtaen aukesi, ja hän äkkiä huomasi joutuneensa sille paikalle, missä hänen elämänsä oli tyhjäksi tehty!
»Odottakaa tässä», sanoi hovineuvos vavisten, »minä palaan ilmoittamaan teille, milloin palvelusväki on käynyt illalliselle, ett'ei teitä kukaan yllätä porteissa.»
Täällä ampumaradalla ei kukaan ollut käynyt tuon onnettoman tapauksen jälkeen, jonka jäljet vielä olivat huomattavissa käytävillä ja poljetussa heinikossa. Tuonnoiset rikki ammutut maalitaulut olivat vielä paikoillansa, vesi tippui surullisesti säiliöönsä kuin ehtymätön kyynellähde ja hengessä oli Méraut kuulevinansa kuningattaren tiuskaisevan kyynelsilmin: »mene, mene tiehesi sinä…» Nyt tuntuivat nuo sanat hänestä samalla haavoittavilta ja hyväileviltä…
Kun Boscovitsh palasi takaisin, lähtivät he molemmat hiipimään talolle päin. Lasigalleriassa, johon he ensin tulivat puutarhasta, olivat pikku Leopoldin koulukirjat pöydällä hyvässä järjestyksessä … ja pöydän edessä olivat oppilaan ja opettajan tuolit kuin ennenkin oppitunnin alkaessa. Kaikki oli siis täällä samassa järjestyksessä paitsi lapsi, joka ennen antoi iloa kouluhuoneelle juoksennellen täällä iloisena edes takaisin ainakin kymmenen kertaa päivässä ja saaden muutkin usein nauramaan ja hyräilemään.
Hyvin valaistut portaat noustuansa vei Boscovitsh kumppalinsa sairashuoneen viereiseen suojaan, joka aina pidettiin pimeänä sekin, ett'ei potilaan silmiin kävisi ainoakaan valonsäde. Pieni yölamppu paloi kuitenkin seinäkomerossa rohdospullojen ja tippojen vieressä.
»Kuningatar ja rva de Silvis ovat hänen luonansa. Elkää siis Jumalan tähden puhuko mitään … ja tulkaa hetipaikalla takaisin…»