Elysée ei kuullut enää hänen sanojansa … hän oli jo hiipinyt kynnykselle, jolle hän seisahtui sykkivin sydämin ja henkeänsä pidättäen. Ollen pimeyteen tottumaton ei hän voinut nähdä mitään … vaan kuuli ainoastaan ohuen lapsenäänen, joka juhlallisesti luki iltarukouksensa… Mutta tätä väsynyttä, surullista ja pitkäveteistä ääntä oli hänen melkein mahdotonta tuntea pikku kuninkaan ääneksi. Kun rukousten sarja oli päättynyt amenella, kuuli hän lapsen kysyvän:
»Äiti, pitääkö minun lukea vielä kuninkaiden rukous?»
»Tietysti, poikaseni», vastasi kuningatar kauniilla ja totisella, vaikka muuttuneella äänellä, sillä entinen sointu ja varmuus olivat hävinneet.
Poika vaikeni hetkiseksi, mutta huomautti sitten:
»Minä vain luulin … ja arvelin, ettei sitä enää tarvittaisi…»
»Kuinka niin?» kysyi kuningatar vilkkaasti.
»Niin», jatkoi lapsi varhaisvanhalla ja älykkäällä äänellä, »mielestäni olisi minulla niin paljo muuta rukoiltavaa Jumalalta…»
Samassa muutti hän ajatustensa suuntaa ja lisäsi nopeasti ikäänkuin olisi hän kilttinä lapsena peljännyt pahoittaa äitinsä mieltä:
»Mutta koska sinä niin tahdot, äiti, niin kyllä minä luen senkin…»
»Sinä Herra, minun Jumalani, olet pannut minut isieni valtaistuimelle. Mutta minä olen vain lapsi, joka en tiedä, kuinka minun on kutsumuksessani meneteltävä. Ja kuitenkin olet sinä, Herra, tehnyt minut ulosvalitun kansasi hallitsijaksi…»