Huoneen perältä kuului samassa itkevän nyyhkytystä, kuningatar säpsähti.
»Kuka siellä? Vai tekö siellä olette, Kristian?» kysyi hän.
Mutta samassa suljettiin ovi.
Lopulla viikkoa selitti lääkäri, ett'ei pikku potilasta saisi enää kiusata täydellisessä pimeydessä, vaan olisi päivänvaloa vähitellen päästettävä sisään.
»Joko nyt?» huudahti Frédérique… »Ja minulle sanoitte te, että se kestäisi toista kuukautta…»
Lääkäri ei tahtonut ilmoittaa hänelle, että silmä oli ainaiseksi sokaistu… Mitään parannuksen toiveita ei ollut olemassa. Turhaa oli siis enää kiusata lasta täydellisessä pimeydessä. Totuutta ei lääkäri kuitenkaan hennonnut sanoa, vaan pelastihe epämääräisillä mahdollisuuksilla, joilla herrat lääkärit — sulasta säälistä — tavallisesti ovat rauhoittavinansa omaisia. Kuningatar taas ei asianlaitaa ymmärtänyt eikä kukaan hänen ympäristöstänsä ottanut sanoaksensa hänelle totuutta. Tämä surullinen tehtävä uskottiin vihdoin isä Alphéelle: kaikki vaikea kuuluu muka aina uskonnon edusmiehelle, osasipa hän sitten auttaa taikka ei.
Mikään hentomielinen mies ei isä Alphée juuri ollut, kuten tiedämme. Jumalan sanaa käytti hän kuin pakkosauvaa ja sillä aikoi hän sivaltaa sellaisen iskun, että kuningattaren ylpeys ainaiseksi masentuisi. Äitinä oli hän kärsinyt poikansa onnettomuuden, äitinä oli hän tuntenut poloisen avunhuudon, pyörtymisen ja tippuvan veren viiltävän haavoja hänen sydämensä sisimpään soppeen. Mutta ilmoitus, jonka isä Alphée otti tehdäksensä, oli masentava hänet kuningattarena. Mikä kauhea kohtalo, jos pikku Leopold jäisi ainiaaksi ruhjoksi ja silmäpuoleksi! Hänen, joka oli toivonut poikansa kasvavan kauniiksi voiton ja oikeuden päivää varten, täytyi siis nyt antaa viallinen raukka Illyrian kansan hallitsijaksi! Tätä petosta ei hän ikinä antaisi anteeksi lääkärille. Maanpakolaisuuden ja alennuksenkin aikana ovat kuninkaat siis korkean kutsumuksensa ja ihmisten kurjan pelkuruuden uhreja!
Lieventääksensä ylimenoa täydellisestä pimeydestä päivänvaloon panetti kuningatar ensiksi akkunoihin vihreät verhot; vähitellen annettiin päivän sitten vapaasti tulvata akkunoista, ja nyt vasta huomasivat nämä poloiset, kuinka he itsekukin olivat muuttuneet tämän vankeuden aikana. Lapsi parka oli käynyt kovin kalpeaksi; oikeanpuolista silmää peitti kääre yhä vieläkin. Kasvoihin oli kääre painanut pieniä, ennenaikaisia kurttuja, jotka häntä vanhensivat. Suurin muutos oli kuitenkin se, että hänen nyt täytyi alottaa viallisen poloisen surullinen elämä!
Ruokapöydässä täytyi hänen opetella uudellensa viemään ruokaa suuhun, sillä hän ei voinut enää hoitaa lusikkaa ja kahvelia, vaan sattuivat nämä milloin otsaa, milloin korvia kohden; niin paljo vaikutti näet heikontunut näkö muihin henkisiin ominaisuuksiin. Tällaisten erehdysten sattuessa nauroi hän sairaan lapsen naurua, mutta äidin täytyi kääntyä poispäin, jott'ei hänen kyyneleitänsä huomattaisi.
Niin pian kuin poikanen pääsi puutarhaan, ilmestyi uusia kiusan ja surun aiheita. Joka askeleella mieli hän kompastumaan ja tavoitteli tukea; usein hän suuntasi tahtomattansa askeleensa viistoon ja joskus hän kompastui kumoonkin. Aina pysyi hän arkana ja epävarmana, peräytyen takaisin pienimmänkin esteen sattuessa tielle, tarttuen toisten käsiin tai äidin hameen liepeihin ja kiertäen tuttujen rakennusten kulmia niin varovasti kuin olisi hän peljännyt väijymystä. Kuningatar koetti kaikin tavoin herättää eloon poikansa rauenneita ruumiinvoimia, jotka saman onnettomuuden kautta näyttivät kovin lamautuneen. Näköaistia kohdanneen turman vaikutus oli nähtävästi ulottunut muidenkin henkisten aistimusten toimintaan.