Muuten ymmärsi poikanen varsin hyvin sen surun, jonka hän äidillensä tuotti. Puhuessaan nosti hän vaivaloisesti päätänsä ja näytti ujolla katseellansa ikäänkuin pyytävän anteeksi viallisuuttansa ja heikkouttansa. Vaistomaisia, hermostuneita säikähdyksen vaikutuksia hän ei voinut ensinkään hillitä. Niinpä oli hän saada hermonytkyn kasvoihinsa, kun hän ensi kerran tuon onnettoman tapauksen jälkeen kuuli pyssynlaukauksen, vaikka tämä kuuluikin varsin kaukaa. Ja kun hänen jälleen piti nousta ponyhevosensa satulaan, alkoi koko hänen ruumiinsa vapista.
»Ei, ei … en minä», sanoi hän äitiänsä läheten, »ottakaa minut vaunuihin kanssanne, minua niin pelottaa…»
»Pelottaa? Mikä sitten?»
»Minua niin kovin pelottaa…»
Ja tätä pelkoa ei saatu haihtumaan rukouksilla eikä nuhteilla.
»Vai niin», sanoi kuningatar harminsa hilliten, »no, valjastakaa sitten vaunujen eteen!»
Oli kaunis sunnuntaipäivä loppupuolella syksyä. Ilma muistutti samaa toukokuun sunnuntaita, jona he olivat olleet kansanjuhlassa Vincennesissä. Tänään teki tuo taaja joukko köyhää kansaa, joka täytti nurmikentät ja käytävät, kuningattareen vastenmielisen vaikutuksen. Työväen huvitukset ulkona vapaassa ilmassa olivat ikäviä ja vielä ikävämpi oli nurmikolta kansan keskestä löyhkäävä ruoka-aineiden haju. Huolimatta rahvaan nauruista ja juhlapuvuista näkyi muka tuon vapaan ilon takaa köyhyys ja kurjuus kyllin selvään. Poikanen, joka huomasi äitinsä olevan huonolla tuulella ja luuli olevansa syynä siihen, koetti olla äidillensä niin ystävällinen ja hyväilevä kuin mahdollista.
»Oletteko te suutuksissa, äiti, kun minä en tahtonut ratsastaa ponyllani?»
Ei, ei äiti ollut suutuksissa hänelle. Mutta kuinka aikoi hän esiytyä kruunaustilaisuudessa, kun hänen alamaisensa kerran kutsuvat hänet takaisin? Täytyyhän kuninkaan osata ratsastaa.
Poikanen käänsi päänsä niin, että voi nähdä äitinsä ainoalla silmällänsä ja kysyi sitten: