»Te luulette siis todellakin, että he huolivat minusta tällaisena?»
Hän näytti todellakin vihaiselta ja vanhalta.
Frédérique kummasteli, että hän voi sellaista epäillä; muistakoon vain
Westfalenin kuningasta, joka oli aivan sokea, hän.
»Niin, mutta mikäs kuningas hän on?…. Karkoitettu raukka!»
Kuningatar kertoi hänelle sitten tarinan Böhmenin sokeasta Juhana-kuninkaasta, joka Crecyn tappelussa pyysi ritarinsa saattamaan hänet eturiviin, jossa hän saisi mitellä miekkoja. Ja sitten taisteli hän miehistönsä kanssa niin uljaasti, että he seuraavana päivänä lepäsivät kaikki hevosinensa kuolleina tantereella.
»Voi, kuinka kauheaa ja hirmuista!» huudahti Leopold.
Sitten istui hän äänetönnä ajatuksissansa miettien kiihoittuneessa mielikuvituksessansa tuota tarinaa samoin kuin markiisittaren satuja. Vaunut kääntyivät nyt järven luota niin kapealle tielle, että tila kävi melkein ahtaaksi. Eräs kävelijä heidän edellänsä hypähti äkkiä sivulle vaunujen tieltä. Siteensä vuoksi ei poikanen häntä nähnyt, mutta kuningatar hänet heti tunsi. Totisella ja ankaralla katseella huomautti hän tätä päätänsä nyökäyttäen silmäpuolesta poikaparastansa, jonka rihainen vartalo näkyi kuningattaren väljän puvun takaa: Kas, siinä oli heidän yhteisen työnsä rauniot ja kuuluisan nimen heikko varjo!
Tämä oli heidän viimeinen yhtymyksensä. Seuraavana päivänä jätti Méraut ainaiseksi St Mandén seudut.
X.
Fides, Spes. [Usko ja toivo.]