Herttua Rosen astui ensimäisenä sisään.
»Täällä tuntuu hieman kostealta», sanoi hän vakavasti. »Poikani kuoleman jälkeen ei näitä ovia ole avattu.»
Kostea ja haudan kolkko ilma löyhähti todellakin vastaan Rosenin palatsin alakerrassa sijaitsevista upeista salongeista, joissa guzlan säveleet olivat kaikuneet niin juhlallisilta ja joissa kaikki vielä oli lähtötanssijaisten aikuisessa kunnossa. Kuninkaan ja kuningattaren koristetut tuolit olivat vielä paikoillansa soittolavan alla. Näiden ympärillä olivat taas muut kunniavieraita varten asetetut nojatuolit puoliympyrässä. Sikin sokin näkyi permannolla nauhoja, kuivuneita kukkasia ja harsonsiekaleita. Verhoilijat olivat nähtävästi suurimmassa kiireessä ottaneet alas oviverhot ja kasvit ja sulkeneet sen tehtyänsä ovet juhlasaleihin, jotka näin ollen yhäti olivat todistuksena tuonnoisista iloista tässä suruhuoneessa. Yhtä laiminlyödyltä näytti puutarhakin: kuivuneita oksia suurissa kasoissa, jotka olivat saaneet olla koskematta syksystä kevääseen saakka, ja itse maaperä vehmaan rikkaruohon peitossa. Syvän surun synnyttämiin luonneomituisuuksiin kuuluu myöskin se, että sureva tahtoo painaa kärsimystensä ja murheensa autioittavan leiman ympäristöönsäkin. Sen vuoksi ei herttua Rosen ollut sallinut mitään täällä liikutettavan … eikä missään tapauksessa tahtonut itsekään asua enää loistavassa palatsissansa.
Gravosan onnettoman taistelun jälkeen oli Colette lapsivuoteelta noustuansa matkustanut Nizzaan pikku »W:nsä» kanssa; herttua taas lopetti jokapäiväiset kävelynsä Anjoun rantakadun ja S:t Mandén välillä ja muutti kokonansa kuninkaansa luo, missä hän nyt panetti kuntoon makuusuojan itsellensä n.k. intendenttirakennuksessa. Kaikesta näkyi, että hän pian aikoi myydä palatsinsa; hän oli näet alkanut kaupata pois useita palatsin vanhanaikaisia kalleuksia. Näissä aikeissa hän nytkin tänne saapui parin seuralaisensa kanssa. Tällä kertaa oli vanhojen venezialaisten peilien vuoro, joihin rakastavaisten parien unkarilaiset masurkat (tsardas-tanssit) loistavien kynttiläkruunujen valossa viimeksi olivat kuvastuneet. Tänään saivat niiden kirkkaat pinnat — Parisin harmaan koleassa syysvalaistuksessa — heijastaa kahta narrin naamaa, jotka ahnain silmin ja hohtavin huulin tarkastivat niitä. Toinen näistä oli ukko Leemans, toinen hänen eroamaton ystävänsä ja toverinsa hra Pichery, aina yhtä kalpea ja »nuoltu» kuin ennenkin, koukkusuortuvat ohimoillansa ja viikset vahattuina.
Täytyi olla vanhan muinais-esinekauppiaan mielenmaltti, kauppatottumus ja näyttelijätaito, jos mieli voida pidättää ilon ja ihastuksen huudahdusta, kun kenraalin palvelija, yhtä vanha ja suoraselkäinen kuin isäntänsäkin, äkkipikaisilla tempauksilla vetäisi ylös kalisevat säleakuttimet salin pohjoispuolisista akkunoista, jolloin hieno päivänvalo valahti sisään leikkien eri vivahduksissa noilla erittäin siroilla puuveistoksilla, pronssivalelmilla ja norsunluisilla taide-esineillä. Ammattimaisesti järjestetty ja hoidettu tämä rikas kokoelma ei ollut, kuten esim. Spalaton kreivittären vanha aartehisto, mutta sen sijaan paljon loistavampi, ulkolaisempi ja ennen kaikkea paljon paremmin säilynyt. Eikä mitään vioittumisia eikä naarmuja!
Vanha Rosen ei ollutkaan ryöstellyt mitä tahansa niinkuin monet kenraalit tekevät, jotka syöksevät myrskynä vihollisten vanhoihin kesäpalatseihin vieden mukanansa sekä sirot kellotornit että tavalliset olkikatot. Tämä kokoelma oli päinvastoin oikea valikoima. Todellakin naurettavaa oli nähdä vanhan kaupustelijan tuon tuostakin pysähtyvän jonkun taide-esineen eteen, huulet ihastuksesta törröllänsä karvaisen naamansa keskellä, ja silloin tällöin suurennuslasilla tarkastelevan jotakin: milloin hän raaputti jotakin emaljiteosta, milloin naputti jotakin pronssivalelmaa j.n.e., mutta koko ajan koetti hän näyttää aina välinpitämättömältä, melkeinpä halveksivalta, vaikka koko hänen ruumiinsa kiireestä kantapäähän asti ilosta vapisi ja tutisi kuin olisi sähkövirta häneen sattunut. Myöskin hra Picherytä oli hauska tarkastella. Ollen vailla asianymmärrystä, arvostelukykyä ja kaunoaistia tällaisissa asioissa seurasivat hänen kasvojensa eleet orjallisesti toverin vaihtelevia ilmeitä; kun tämä väänsi karvaisen naamansa halveksivaan virnistykseen, niin teki Pichery samoin, ja kun Leemans kumartuen muistikirjasensa ylitse, johon hän alinomaa teki muistoonpanojansa, hiljaa kuiskasi hänelle: »tämä on ainakin sadan tuhannen frangin arvoinen», muuttui hänen hahmonsa samassa silmänräpäyksessä täydelliseksi hämmästykseksi. Tässä oli heillä molemmilla ehkä hyvä tilaisuus voittaa takaisin, mitä he »suuren kaappauksen» kautta nähtävästi olivat ainiaaksi menettäneet. Kaikissa tapauksissa oli viisainta pitää suunsa kiinni eikä antaa tunteillensa ylivaltaa, sillä tuo vanha ja epäilevä kenraali, joka pysyi yhtä suljettuna kuin koko kaupustelijakunta yhteensä, seurasi koko ajan heidän kintereillänsä seisoen heidän takanansa, kun he kiintyivät tutkimaan jotakin, eikä näyttänyt ollenkaan välittävän ensinkään heidän petosaikeistaan.
Nyt olivat he vaeltaneet kaikkien juhlasalien läpi ja saapuivat pieneen kamariin, johon tullessa täytyi nousta pari porrasta ylös; kaikki täällä oli komeasti sisustettu maurilaiseen tyyliin mataline divanisohvinensa, mattoinensa ja vanhanaikaisine huonekaluinensa.
»Ovatko nämä myöskin myytävänä?» kysyi Leemans.
Kenraali ei hetipaikalla vastannut. Tässä oli Coletten pieni budoarihuone, hänen mielisuojansa, jonne hän aina vetäysi, kun sattui saamaan aikaa ollaksensa hetkisen yksin. Täällä oli hänen tapansa kirjoitella kirjeitä pienen arapialaisen kirjoituspöydän ääressä. Erityisesti empi hän myydä tätä huonekalua, josta hän tiesi Coletten paljo pitävän. Siitä huolimatta teki hän äkkiä päätöksensä.
»Ovat … kaikki nämä myydään myös!» vastasi hän sitten kylmästi.