Leemans, jonka huomio heti oli kiintynyt tähän koristeilla, kultauksilla, pienoisholveilla ja gallerioilla kaunistettuun esineeseen, alkoi heti tutkia sen sisustaa ja monia laatikkoja, joista useat olivat toistensa päällä lepääviä salalaatikkoja, jotka avautuivat piiloitettuja vieterejä painettaessa. Laatikot olivat sisältäpäin sangen siistit ja »foneratut» hienoimmilla puulajeilla, koskapa ne tuoksuivat oranssi- ja sandelipuulta. Pistäessänsä kätensä erääseen laatikkoon tapasi Leemans siellä kääryn paperia.

»Täällä on jotakin», huomautti hän.

Kun kaupustelijat olivat nähneet ja tutkineet kaikki, saattoi kenraalin palvelija heidät varmuuden vuoksi ulos saakka. Herttua taas muisti nuo laatikkoon unhotetut paperit. Hän otti ne säilöstä ja huomasi niiden olevan kääryn tuoksuvia kirjeitä, jotka kaikki olivat sidotut yhteen rutistuneella silkkinauhalla. Tarkemmin kääryä katsellessansa tunsi hän Kristianin suuren ja säännöttömän käsialan, jota hän viime kuukausina ei ollut nähnyt muissa papereissa kuin velkakirjoissa ja maksuosoitteissa. Varmaankin on tämä kuninkaan kirjeenvaihto Herbertin kanssa, ajatteli hän. Mutta niin ei suinkaan ollut laita.

»Colette, oma sydänkäpyseni», luki hän ensimäisessä kirjeessä. Herttua repäisi äkkiä nauhan poikki ja viskasi kirjeet sohvalle. Niitä oli luvultansa ainakin kolmekymmentä. Eräässä kirjeessä pyysi hän yhtymystä, toisessa kiitti hän sellaisesta, kolmas sisälsi vieläkin lämpimämpiä kiitoksia… Sanalla sanoen, tässä paljastui rikoksellinen rakkausjuttu surullisessa tyhjyydessänsä ja todellisuudessansa ja sitä voi seurata alusta alkaen viimeisiin kylmiin anteeksipyyntöihin yhtymysten laiminlyömisestä … kaikki esitettynä yhä lyhemmissä ja lyhemmissä kirjeissä kuin lippuset paperileijan hännässä. Melkein kaikissa kirjeissä puhuttiin ikävästä ja tunkeilevasta henkilöstä, jolle Kristian leikillä antoi nimen »surullisen hahmon ritari» tai lyhennettynä vain »hahmo». Miettiessään ketä kuningas tällä mahtoi tarkoittaa huomasi hän eräässä kirjeessä — tapausten kehittyessä kävi kirjeenvaihdon sisällys muuten kevytmielisemmäksi menettäen samassa määrässä alkuperäisen alakuloisuutensa — omituisen irvikuvan itsestänsä: haikaran jaloilla käypä pitkä vartalo, jonka yläpäässä hänen oma pieni haukanpäänsä. Häntä se tietysti esitti; olihan siinä hänen kotkannenänsä ja raukealuomiset silmänsä ja paremmaksi vakuudeksi seisoi piirustuksen alla kirjoitus: »Surullisen hahmon ritari ollessansa vahtivuorolla Orsayn rantakadulla».

Toinnuttuansa ensi hämmästyksestänsä ja käsitettyänsä häväistyksen kaikessa alhaisuudessansa, huokasi kenraali surullisesti: tällainen teko saattoi hänet vallan ymmälle, näin häntä ei vielä ollut kukaan nolannut eikä masentanut.

Enin ei häntä tässä jutussa harmittanut se, että hänen poikaansa oli petetty, vaan se seikka, että pettäjä oli Kristian, sama Kristian, jonka vuoksi he olivat uhranneet kaikki, jonka vuoksi Herbert nuoruutensa kukoistuksessa oli käynyt kuolemaan ja jonka vuoksi hän nyt oli mennä vararikkoa kohti ja myydä sotaretkiensä voitonmerkit, ett'ei kuninkaan nimikirjoitusta katsottaisi arvottomaksi. Oi, jospa hän vain voisi kostaa häpeänsä! Entä jos hän nyt tempaisisi seinältä pari asetta, olkootpa mitä laatua tahansa!… Vaan ei! Kristian oli kuningas! Kuninkaalta ei voi vaatia hyvitystä. Tämän kalliin sanan muistaessansa rauhoittui hänen vihansa äkkiä kuin taikavoimasta. Hän alkoi järkiperäisesti harkita asiaa ja tuli vihdoin siihen päätökseen, ett'ei kuningas, joka korkeaksi huviksensa oli suvainnut huomata erään palvelijattarensa, ollut hetikään niin väärässä kuin hän, herttua Rosen itse, joka oli sallinut poikansa naida porvarillisen tytön. Tässä oli hän vain saanut ansionsa mukaisen rangaistuksensa teostansa ja ahneudestansa…

Kauvaksi aikaa ei hän näihin mietteihin vajonnutkaan. Pian pisti hän kirjeet lukon taa säilyyn ja riensi St Mandén palatsiin virkahuoneensa kirjoituspöydän ääreen; useissa pöydällä lepäävissä papereissa näki hän saman suuren, epäsäännöllisen käsialan kuin noissa lemmenkirjeissäkin. Siitä, että vanha herttua nyt oli päässyt tuollaisen salaisuuden perille, ei Kristian tietysti voinut aavistaa mitään kulkiessansa ja ajaessansa seuraavina päivinä pihan yli, jonka sivulla olevan intendenttirakennuksen akkunassa hän näki saman pitkän ja kuivan ukon uskollisena istuvan, jonka hän oli suvainnut jäljentää paperille ja nimittää: surullisen hahmon ritariksi.

Mutta ainoastaan kuningas, ainoastaan kansaan juurtuneen näkökannan, yksityisten uskollisuuden ja ulkonaisen loiston kannattama kuningas voi tavata tällaista uskollisuutta alamaisissansa, vaikka hän muuten onkin aivan arvoton ihmisenä. Kuningas Kristian antautui näet nyt, kun pojan henki oli taattu, jälleen noudattamaan entisiä elintapojansa mässäten ainakin yhtä paljo kuin ennenkin. Pian koetti hän myös uudistaa suhdettansa Señoraan. Huolimatta kaikesta, mitä oli tapahtunut, ja välittämättä siitä raa'asta ja häpäisevästä tavasta, millä Señora oli eronnut hänestä, ja vaikka Kristian nyttemmin tiesi, että juuri rakastajatar oli kavaltanut viranomaisille tiedon hänen sotaanlähdöstänsä, oli hän vieläkin niin rakastunut, että hän pienimmänkin aiheen saatuansa oli valmis heittäytymään tämän jalkojen juureen. Señora taas oli iloissansa, että jälleen sai elää yhdessä rakkaan Tominsa kanssa ja vietti onnellisia ja suloisia kuherruskuukauden päiviä. Kunnianhimostansa oli hän nyt päässyt täydellisesti vapaaksi ja esiytyi jälleen levollisena naisena, ominaisuus, jonka miljoonain toiveet olivat häneltä joksikin aikaa riistäneet. Nyt olisi hän omasta puolestansa mielellänsä myynyt asuntonsa elääksensä Tomin kanssa kaikessa rauhassa ja huolettomuudessa niinkuin kauppa-asioista luopuneiden, rikastuneiden kauppiasperheiden tapa on. Courbevoiessa olisivat he voineet elää koroillansa ja harmittaa Sprichtiläisiä ylellisyydellä ja loistolla. Mutta siihen ei J. Tom Lewis suostunut. Hän halusi tehdä uusia »kaappauksia» ja vaimon loistava ympäristö herätti hänessä ajatuksen perustaa uusi komeampi asioimisto, jossa kaikuisi tanssijaissoitto, kukkaset tuoksuisivat ja ihmiset esiytyisivät nauhoissa ja valkeissa hansikkaissa. Entisen englantilaisen »cabinsa» vaihtaisi hän komeihin, kreivillisellä vaakunalla varustettuihin vaunuihin, joita univormuun puettu ajuri ohjaisi ympäri Boulognen metsää; nyttemmin, kun ajuriyhtiöt olivat hankkineet itsellensä cab-kiesejä, ei hänen ajopeleillänsä ollut enää entistä merkitystä. Pian sai hän Señoran yhtymään aikeihinsa. Puolisot asuivat nyttemmin yhdessä Messinan puistokadun varrella sijaitsevassa upeassa palatsissa; usein loistivat sen salongit välkkyvää valoa komeiden juhlien aikana, joihin vieraita kutsuivat »Spalaton kreivi ja kreivitär».

Alussa ei näissä tilaisuuksissa paljo vieraita ollut, mutta vähitellen alkoi näihin saapua naisiakin, jotka muuten olivat pysyneet niistä poissa, ja niin tulivat nämä seurusteluillat tutuiksi »rikkaiden ulkolaisten» iltamina. Eihän ulkomaalaisten entisyydestä tarvitse välittää, kunhan he esiytyvät kyllin loistavasti. Myöskin bulevardein »kumipäät» osoittivat suurta huomiota Señoraa kohtaan: seikkailujensa jälkeen kuninkaan kanssa oli hän aivan muodissa näiden kesken. Mitä taas hra »kreiviin» tuli, oli hän vallan tyytyväinen uuteen säätyynsä jo niiden voittoa tuottaneiden tilaustenkin vuoksi, jotka hän jo ensi talvena oli saanut uusilta ystäviltänsä.

Kuningas Kristianilta ei tietysti voitu kieltää pääsyä näihin salonkeihin, jotka vielä äsken olivat käyneet hänelle niin kalliiksi. Sitä paitsi kohotti se talon mainetta, että sen seurapiiriin kuului eräs kruunattukin pää. Kristian oli siis kyllin heikko mennäksensä kreivittären iltamiin toivoen yhäti voivansa uusia lemmensuhteensa. Sen vuoksi ei hän enää tullut suuria portaita ylös, vaan hiipi sisään takatietä aina sama toivo mielessänsä. Samasta syystä tyytyi hän ainoaan mahdolliseen osaan, joka nyttemmin jäi hänen esitettäväksensä, nim. hyljätyn, onnettoman rakastajan; yhtä kalpeana kasvoiltansa kuin valkeana rinnaltansa seisoi hän uskollisesti näiden iltamien aikana jossakin komeassa akkunansyvennyksessä, jonne Tomin vakoilevat silmät alinomaa mielivät mulkoilemaan. Vihdoin ikävystyi hän odotukseen, menetti toivonsa ja hävisi sieltä etsiäksensä surujensa lievennystä taipuisampien naikkosten luona milloin missäkin. Niinkuin monet muutkin, jotka kerran ovat sydämensä ihanteen menettäneet, etsi hän sitä silmittömän hurjasti kaikkialta. Oppaana näille Parisin eksyttäville paheiden poluille oli hänellä kaikkitietävä Lebeau, joka useina aamuina sai viedä kuninkaan matkalaukun sangen omituisiin paikkoihin. Lisääntyvällä vauhdilla meni tuo heikko nautiskelija päivä päivältä alaspäin eikä se hiljainen ja synkkä elämä, jota St Mandéssa elettiin, suinkaan kyennyt tätä menoa hillitsemään. Täällä ei hänelle näet ollut enää vähintäkään hupia, kun poissa olivat sekä Méraut että ruhtinatar Colette. Leopold V:n terveys parantui hiljallensa, niin että hän pian voi alkaa oppituntinsa. Opetus oli taas uskottu rva de Silvisille, joka siis jälleen sai tilaisuuden istuttaa poikaseen apotti Diguetin kuusi sääntöä ihmistuntemuksesta ja seitsemän imartelijain karkoittamisesta luotansa. Näillä surullisilla oppitunneilla, joiden aikana potilasparan aina täytyi — silmäsiteensä vuoksi — pitää pää kallellansa, jos mieli nähdä opettajatartansa, oli kuningatar tavallisesti läsnä kuten Mérautinkin aikana: alakuloisin katsein istui hän tuijotellen Boscovitshin keksimään Clematitis Dalmaticaan, jonka varsi kierteli ylös akkunalla juuri hänen edessänsä.