Mustain veljesten munkit olivat kyllä viime aikoina koettaneet vaivojansa säästämättä etsiä uutta sopivaa opettajaa, mutta nykyisen nuorison keskuudesta ei ollut helppo löytää toista Elysée Mérautia. Se oli ainakin isä Alphéen mielipide, vaikka hän ei uskaltanut esittää kaikkia ajatuksiansa asiasta, sillä kuningatar ei sallinut puhuttavan Elyséestä hänen läsnäollessansa. Siitä huolimatta katsoi munkki kerran olevan kyllin syytä puhua hänestä.
»Elysée Méraut on kuolemaisillansa», sanoi hän kuningattarelle aterian jälkeen.
Ollessansa St Mandéssa oli Méraut koko ajan pitänyt entisen pienen kamarinsa Monsieur-le-Prince kadun varrella varattuna itseänsä varten. Mutta siellä ei hän poissa ollessansa ollut kertaakaan käynyt, jonka vuoksi paksu tomu oli laskeutunut hänen papereillensa ja kirjoillensa tuossa salaperäisessä syrjäosassa muuten verrattain meluavaa hotellia. Mutta eräänä päivänä ilmestyi hän tänne jälleen vanhentuneena ja harmaana, melkeinpä valkeatukkaisena. Lihava emäntä, joka havahtui horroksistansa kuullessansa hänen haparoivan kamarinsa avainta konttorihyllyltä, ei alussa tahtonut tunteakaan vuokralaistansa ja huudahti sitten hämmästyneenä:
»Mutta mitä ihmettä te olette puuhannut tällä välin, hra Méraut, kun tuollaiselta näytätte? Eihän moinen elämä käy laatuun, hra Méraut.»
»Niin, niin, rakas rouva, taidanpa näyttää vähän koin syömältä», sanoi Elysée hymyillen ja lähti selkä koukussa kapuamaan huonoine jalkoinen ylös viidenteen kerrokseen. Huoneensa näki hän olevan entisellänsä ja sama oli näköalakin sameiden ruutujen läpi: pelkkiä kattoja, pihoja, lääketieteellisen tiedekunnan rakennus ja anatominen opisto, kaikki synkän näköisiä rakennuksia, ja oikealla Racinen kadulle päin kaupungin molemmat kiviset vesisäiliöt, jotka kirkkaaseen pintaansa heijastivat valjua taivasta ja suitsuavia savupiippuja. Kaikki oli täällä siis entisellänsä paitsi hän itse; nuorekkaan eloisuutensa, joka aina luo valoa synkimmillekin esineille, oli hän menettänyt. Puhaltaen pois pölyn papereilta hän istahti pöydän ääreen ja alkoi lukea.
Mutta eteensä ilmestyi alinomaa kuningattaren nuhteleva katse ja tuntuipa kuin istuisi hänen pikku oppilaansa tuossa pöydän takana, häntä vastapäätä, odottaen milloin tunti alkaisi. Silloin tunsi hän itsensä yksinäiseksi ja hyljätyksi, riensi jälleen alas, ripusti avaimen naulaan ja hävisi. Niinkuin ennenkin nähtiin hänen sitten yhtä solakkana kuin tuonnoinkin kuljeskelevan n.k. latinalaisessa kaupunginosassa, hattu takaraivolla ja kirjoja tahi viikkolehtiä kainalossa; myöskin Odéonin holvikäytävissä ja Voltairen rantakadulla käyskeli hän pysähtyen silloin tällöin tutkimaan vasta ilmestynyttä kirjallisuutta, jonka hajua hän mielellään hengitti sisäänsä, taikka kumartui hän katselemaan niitä vanhoja pahanpäiväisiä kirjalaatikkoja, joita aina tavataan rantakadun kivisellä rintasuojuksella. Luksemburgin puutarhassa hän milloin käveli edes takaisin käytävillä lukien jotakin, milloin taas pysähtyi seisomaan ja huitomaan jonkun pystykuvan eteen jäisen vesisäiliön läheisyyteen, vaikka ilma sattui olemaan kuinka kolea tahansa.
Tässä työlle ja opinnoille rauhoitetussa kaupunginosassa, joka ikäänkuin kuului nuoruudelle, sai hän tosin vilkkautensa ja puhelahjansa takaisin, mutta kuulijakunta ei enää ollut sama kuin ennen, sillä ylioppilaspolvet vaihtuvat niin pian. Muuten on koko tämän kaupunginosan asujamisto kuin ijäti liikkeessä oleva virranvuo. Eivätkä kokouspaikatkaan enää olleet samat kuin ennen. Tuonnoiset valtiolliset kahvilat olivat jääneet tyhjiksi ja näiden sijaan oli perustettu useita sveitsiläisiä oluttupia, joille parisilaiset antoivat nimen brasserie ja joissa tarjoilua hoitivat nuoret tytöt puettuina värikkäihin italialaisiin, sveitsiläisiin ja ruotsalaisiin kansallispukuihin. Elyséen vanhat kilpailijat, sellaiset kuin Pesquidoux ja Larminat, eivät enää pitäneet kaunopuheita Voltairen ja Procopen kahviloissa, jotka olivat vallan unhottuneet ja menettäneet merkityksensä. Korkeintaan muisti ne joku vanhempi edeskäypä. Jotkut silloisista kahvilapuhujista olivat kerinneet huomatuiksi valtiomiehiksi ja istuivat tärkeissä viroissa. Sen vuoksi sattui toisinaan, että joku ohiajaja tunsi Mérautin, joka tuulessa häilyvin hiuksin käveli katua pitkin lukien jotakin kirjaa ja puhutteli häntä. Tämä voi olla joku eduskunnan tahi senaatin jäsen. »Méraut, Méraut!» Ja sitten juteltiin. »No mitä sinä tätä nykyä puuhaat?» Otsa rypyssä tekee Méraut epämääräisiä viittauksia »suuresta, myttyyn menneestä hankkeesta». Eikä sanaakaan sen enempää. Toisinaan yrittivät kumppanit pakottamaan häntä luopumaan yksinäisyydestänsä voidaksensa käyttää hänen kykyänsä. Mutta Méraut pysyi uskollisena monarkkisille periaatteille eikä suostunut tasavallan kätyriksi. Eikä hän toivonut eikä hän pyytänyt keneltäkään mitään. Olihan hänellä vielä tallella melkein koko palkka siltä ajalta, jonka hän oli St Mandéssa ollut opettajana. Tuntioppilaista ei hän myöskään välittänyt, vaan eli suuren, syvän surunsa kanssa aivan erillänsä. Toisinaan kävi hän sentään mustain veljesten luostarissa kuulemassa uutisia St Mandésta ja ennen kaikkea sen vuoksi, että tuo omituinen kirkko kryptoinensa ja verisine Kristus-kuvinensa miellytti häntä.
Tämä salaperäinen ja samalla melkein pakanallinen esitys kristinopista huvitti erityisesti hänen muinaisia aikoja haaveksivaa luonnettansa. »Filosofit asettavat Jumalan liian korkealle, niin ett'ei häntä näy ollenkaan», oli hän joskus sanonut. Mutta Méraut näki hänet iltahämyssä keskellä kryptaan kuvattuja monia kiusattuja olentoja; ja kun hän nyt seisoi Ossunan Magdalenan edessä, joka ruoskii itseänsä, muisti hän sen jouluillan, jolloin hän tapasi Illyrian kuningattaren tuossa seimen edessä suojaten poikaansa molemmin käsin ja ääneti rukoillen.
Eräänä yönä heräsi Elysée äkkiä siitä, että rinnassa tuntui omituinen polte, joka vitkaan nousevan vuon tavoin kohosi ylöspäin, kunnes se ilman yskää ja kipua lakkasi heikontaen samalla koko miehen ihan mitättömäksi ja täyttäen suun punaisella vaahdolla. Hänestä tuntui niin omituisen pelottavalta. Paha yllätti hänet hiipimällä kuin salamurhaaja, joka yöllä vallan hiljaa avaa ovet ja hiipii sisään. Tästä hän ei kuitenkaan liioin säikähtänyt, vaan kysyi seuraavana päivänä neuvoa pöytätovereiltansa, nuorilta lääketieteen opiskelijoilta. Näiden mielestä oli hänen tilansa sangen arveluttava.
»Mikäs minua sitten vaivaa?» kysyi Méraut.