»Kaikki!»
Hän oli nyt neljänkymmenen vuotias, ikä, jota vanhoille »mustalais»-ylioppilaille pidetään vaarallisena, silloin kun heikkous alkaa väijyä ja vaania meitä vaatien kallista korvausta nuoruuden hurjasteluista ja kärsimyksistä. Ja sitä vaarallisempi on tämä ikä, jos siveellinen joustavuus on höltynyt ja elämänhalu menetetty. Elysée eli kuitenkin entistä elämäänsä kävellen alinomaa ulkona, olipa ilma tuulinen tai sateinen: yhtä vähän välitti hän, jos liiaksi lämpimistä, kaasulla valaistuista saleista joutui ankaraan talvipakkaseen, jatkoi vaan vielä senkin jälkeen, kun ravintolat suljettiin, keskustelua ulkona kadulla kuljeskellen puoliyöhön saakka. Verensylkyjä tuiki heikontavine seurauksinensa sattui yhä useammin.
Kun pienen yliskamarin surullinen yksinäisyys kävi liian raskaaksi, siirtyi hän hotellin lähellä olevaan Rialto nimiseen olutkapakkaan, missä hän joko lueskeli sanomalehtiä tai istui haaveksien jossakin nurkassa. Täällä oli näet iltaan saakka sangen hiljaista ja vaaleine tammipanelauksinensa ynnä seinämaalauksinensa, jotka esittivät näköaloja Venezian silta- ja kirkkorakennuksista, teki se sangen hauskan vaikutuksen. Venezialaisiin kansallispukuihin puetut tarjoilijattaret näyttivät illoin virkeiltä ja pirteiltä rientäessänsä pöydästä toiseen niin nokkelasi, että vyöllä riippuvat pikkulaukut heilahtelivat lanteita vastaan, tai laskiessansa leikkiä olutlasin ääressä, jonka kiiltopintaan heidän helmivyönsä ja koristeensa välkähtelivät; nyt istuivat he joko nuokkuen nurkassa tai kumartuneina pöytien ylitse, joita vastaan heidän pitsiset puhvihihansa rutistuivat; jotkut heistä taas istuivat koruompelus sylissä uunin ääressä, kunnes poistuivat pitämään seuraa tai aterioimaan jonkun ylioppilaan kanssa. Eräs näistä tarjoilijattarista oli vartaloltansa solakka ja komea tyttö, jonka runsas kullankellertävä tukka somasti varjosti hänen vakavia kasvojansa, kun hän katsahti ylös työstänsä kuullaksensa, mitä läheistössä puhuttiin. Tätä katseli Méraut kauvan aikaa mietteihinsä vaipuneena. Mutta kun tyttö sitten yhtyi puheeseen, kuului hänen äänensä niin kovin jokapäiväiseltä ja käheältä, että haaveksijamme kaunis tunnelma heti hävisi.
Mutta pian tunsi Méraut voimainsa heikontuvan siinä määrässä, ett'ei hän enää jaksanut mennä ravintolaankaan nuokkumaan lymypaikkaansa väliseinämän nurkkaan. Hänen täytyi jäädä vuoteen omaksi, ja siinä hän sitten virui kirjojensa ja sanomalehtiensä keskellä pitäen ovea raollansa, että kuulisi edes jotakin liikettä ja elämää ympärillänsä. Puhuminen taas oli kerrassaan kielletty. Vihdoin voitti hän etelämaalaisen vastenmielisyytensä kirjoittamista kohtaan ja otti esille keskeneräiseksi jääneen, omituisen teoksensa monarkkisesta valtiosta. Kuumeentapaisella innolla hän ryhtyi kirjoittamaan välittämättä yskäkohtauksista, jotka saivat hänen kätensä vapisemaan ja paperiarkit lennähtelemään sängyn peitteeltä maahan. Mutta kuitenkaan eivät nämä kohtaukset häntä paljon huolettaneet. Ainoa pelkonsa oli vain, että kuolema estäisi hänen lopettamasta teoksensa ja pakottaisi hänet jättämään tämän maailman unhoitettuna ja tuntemattomana, niinkuin hän ikänsä oli elänyt, eikä sallisi hänen saada sanotuksi sanottavaansa.
Sauvadon, setä Sauvadon Bereystä, kävi usein hänen luonansa näinä aikoina. Ukosta oli ikävää ja suorastansa hänen kunniallensa käypää, että hänen opettajansa asui tuollaisessa pesässä. Jo heti onnettoman tapahtuman jälkeen oli hän rientänyt Mérautin luo tarjoamaan apuansa ja ehdottanut, että Méraut antaisi hänelle jälleen »aatteita asioista ja esineistä», kuten ennenkin.
»Rakas setä», sanoi Méraut alakuloisesti, »minulla ei ala enää olla aatteita.»
Karkoittaaksensa kaiken välinpitämättömyyden ystävästänsä, koetti ukko saada häntä matkustamaan Nizzaan, missä hän saisi asua saman katon alla kuin Colette »pikku W:sä» kanssa.
»Ei se minulle sen kalliimmaksi tulisi», sanoi ukko naivisti, »ja teidät se varmasti parantaisi.»
Mutta Elysée ei näyttänyt välittävän parantumisesta, kunhan vain saisi lopetetuksi teoksensa tässä samassa Parisissa, missä hän oli sen alkanut ja missä jokainen voi erottaa oman mielisäveleensä muiden mielipiteiden ja ajatusten mahtavasta kohinasta. Sitten jatkoi Méraut kirjoitustansa, mutta ukko Sauvadon istui edelleen kaikessa rauhassa hänen sänkynsä laidalla tarinoiden kauniista Colettesta ja haukkuen vanhaa kenraali Rosenia, joka höperö aikoo myydä palatsinsa.
»Kysyn teiltä, Méraut, mihin hän sellaisen rahasumman tarvitsee?… Aikooko ukko pistää ne läpeen vaiko läjään? No niin, onhan se hänen asiansa … ja Colette taas on kyllä rikas ollakseen välittämättä hänen rahoistansa…»