Kuinka surkealta hän näyttikään, poloinen Rigolo, vartoessansa vastausta »orpanaltansa» Axelin prinssiltä, joka vallan äänetönnä peilin edessä järjesti kolmea hiussuortuvaansa.
Vihdoinkin avasi hän suunsa vastaten:
»Vai niin, vai luulette te, että sanomalehdet…»
Sitten vaikeni hän taas, kunnes uneliaasti ja veltosti jatkoi:
»Chic … très chic!… Ehkäpä se tekee hyvää sedälleni … voinpa kuvitella, kuinka hän on raivostuva.»
Prinssi oli valmis, otti kävelykeppinsä, asetti hatun kallellensa ja sanoi:
»Nythän me voimme mennä syömään aamiaista.»
Ja sitten lähtivät hyvät ystävykset taivaltamaan kulkien yli Feuillants-terassin Tuilleriain puutarha-aidan luo, missä Kristianin vaunut odottivat. Oli kaunis, mutta kylmä talvinen päivä. Turkkeihin kääriytyneinä istahtivat he ajopeleihin ja tuulen nopeudella vierivät vaunut Café de Loudres'iin, minne toverukset saapuivat virkeinä ja tyytyväisinä kumpikin. Rigolo oli saanut lohtua surkeuteensa ja Kukonpyrstöä, joka oli havahtunut ihan valveillensa pallonheitossa, huvitti kuvitella itsellensä, kuinka koko Parisi pian puhuisi tuollaisesta »skandalista». Vendôme-torin yli ajaessansa, joka tähän aikaan vuorokaudessa on jotenkin autio, huomasivat he käytävällä nuoren, hienon naisen, joka poikasta taluttaen katseli talojen numeroja. Hänen kunink. korkeutensa, joka korkealta istuimeltansa (phaëton-vaunuissa) tähysteli kauniita naisia bulevardileijonan innolla, keksi hänet sitä pikemmin, kun hän oli ollut kolme kokonaista viikkoa poissa Parisista ja sen huvituksista.
Hän säpsähti.
»Katsokaa tuonne, Kristian, luulisipa melkein, että…»