Mutta, kun hän jäi yksinään, tuo onneton poika! — kun he tulivat kaupungin portille ja "tuo pitkä" erkani hänestä, silloin tuli hänen taskunsa askel askeleelta yhä raskaammaksi ja käsi, joka hänen sydäntään rutisti, yhä väkevämmäksi. Pariisi ei ollut hänelle enää sama. Ihmiset, jotka tapasivat hänen, katsoivat häneen niin ankarasti, aivan kuin olisivat tietäneet mistähän tuli. Vaunujen jytinä, rumpuin räminä, torvien toitahdukset — kaikki muodostuivat hänen korvissaan yhdeksi ainoaksi ivallisesti kaikuvaksi sanaksi — vakooja!
Viimmein saapui hän kotiin ja aivan onnellisesti. Kun hän näki, ett'ei isänsä ollut vielä tullut, juoksi hän astimia ylös ja kätki tyynynsä alle nuo katalat hopeakolikot, jotka painoivat häntä niin raskaasti.
Ei milloinkaan ollut isä Stenne ollut niin hyvä ja niin iloinen kotiin tullessaan kuin nyt. Uutisia oli saatu maakunnista; ja maaseuduilla kävi paremmin. Syödessään katseli tuo vanha sotilas taukoamatta pyssyään, joka riippui seinällä, ja lausui viimmein lapselle tavallisella hyväntahtoisella hymyllään:
"Armas poikani! mitähän sinä olisit tehnyt preussilaisille, jos sinä olisit ollut suuri!"
Noin kello kahdeksan kuului tykkien jyminä.
"Se on Aubervilliers'issa… tappelu on Bourget'in luona," selitti vanhus, joka tunsi kaikki varustukset. Pikku-Stenne vaaleni ja pani hirmuisen väsymyksen rasittamana maata, mutta ei voinut nukkua. Tykit jyrisivät taukoamatta. Hän kuvittelihe, kuinka vapaaehtolaiset tekivät hyökkäyksensä yöllä, ainoastaan itse joutuakseen paulaan. Hän ajatteli kersanttia, joka hymyili hänelle; hän näki hänen siellä kaatuneena lumessa — ja kuinka monta muutakin vielä!… Kaiken tämän veren hinta oli hänellä; hän oli sen kätkenyt tyynynsä alle — hän — vanhan Stennen oma poika — sotilaan poika!… Kyyneleet melkein tukehduttivat hänen. Viereisessä huoneessa kuuli hän isänsä astuvan edes takaisin, ja sitten avaavan ikkunan. Tuolla alahalla puutarhan edustalla kajahtelivat signaalit; erästä nostolaispataljoona järjestettiin lähtemään ulos. Varmaan oli se kova taistelo. Näitä ajatellessaan ei onneton poika voinut pidättää nyyhkytystänsä.
"Mikä sinulla on?" kysyi isä Stenne ja tuli hänen luoksensa.
Poika ei voinut vaieta kauemmin, vaan kavahti ylös sängystä ja heittäytyi isänsä jalkoihin. Hänen kiivaasti liikahtaessaan lierahtivat hopeakolikot lattialle.
"Mitä tämä on? Sinä olet varastanut?" lausuu vanhus vapisten.
Nyt kertoi Pikku-Stenne yhdellä henkäyksellä, kuinka hän oli ollut preussilaisten luona, ja mitä hän oli siellä tehnyt. Sitämyöten, kun hän kertoi, tunsi hän sydämensä keveämmäksi — se kevensi häntä, kun hän sai itse syyttää itseänsä.