Ei voi ajatella mitään autiompaa, kuin tämä tehdaspiippujen, sulettujen asemahuoneiden ja jätettyjen puutarhain ympäröimä leiri kaupungin ulkoreunassa, jossa valoa pilkoitti ainoastaan muutamista siellä täällä huiskin haiskin sijaitsevista anniskelu-paikoista. Näissä matalissa kasarmeissa, näissä kuivalle, routaan kapettuneelle kentälle kyhätyissä, avo-ovisissa, hatara-ikkunaisissa lautahuoneissa, joiden savuavien lamppujen uumeaa valoa vielä sisään tunkeva usva himmensi, kuvastui oikea jääkylmän itaruuden kuva. Aivan mahdoton lukea, mahdoton nukkua tai edes istua paikallaan. Pysyäksensä sulilla täytyy siis keksiä edes poikaleikkejä: tömistellä jalkojensa lämpimäksi, juosta kilpaa kasarmin ympärillä j.n.e.p. Tuollainen tyhmä toimettomuus näin lähellä sotakenttää tuntui varsinkin tänä iltana oikein hävettävältä ja veltostuttavalta. Vaikka tykkiammunta oli ta'onnut, tiettiin kuitenkin, että jotakin hirveää valmistettiin tuolla loitommalla, ja kun piireilevän sähkövalon soihku varustuksilta silloin tällöin sattui tähän Pariisin osaan, näkyi äänettömiä parvia seisoen kokoontuneina kaikilla käytävillä tahi rientävän pitkin katua synkissä ryhmissä, jotka noihin Trône-torin korkeihin muistopatsaisiin verrattuina näyttivät niin pieniltä ja kutistuneilta, että melkein voi luulla niiden maassa ryömivän.
Minäkin seisoin siellä pimeässä jähmettyneenä ja neuvottomana tuolla suurella puistokadulla. Silloin sanoi minulle joku:
"Tule mukana kahdeksanteen — — he näkyvät saaneen toimeen laulajaiset."
Minä menin. Kullakin komppanialla oli kasarminsa; mutta kahdeksannen oli paljoa paremmin valaistu, kuin toiset, ja täpösen täynnä ihmisiä. Painetteihin kiinnitetyt talikynttilät valaisivat tuota sekasotkuista ryhmää, loivat häikäiseviä, mustan savun siimestämiä valosoihkujaan noihin halpoihin käsityöläisnaamoihin, jotka olivat eläimmistyneet juopumuksesta, kylmästä, väsymyksestä ja seisoallaan nukkumisesta, joka vaan masentaa ja uuvuttaa sen sijaan, kun sen pitäisi virkistää.
Muutamassa nurkassa istua kytrytti leiriravintolan emännöitsiä rahilla erään pöydän edessä, joka oli täynnä tyhjiä pulloja ja rähjättyjä lasia, ja nukkui suu auki.
Paraillaan pidettiin laulantoa.
Herrat laulannon ystävät esiytyivät vuorottain eräälle salin perälle hätäisesti kyhätylle korotukselle, ottivat enemmän tai vähemmän teeskennellyn asennon, laususkelivat ja vaihteloitsivat huopaleväteisään tehden laulunäyttämöistä lainatuita tunneliikahduksia. Minä kuulin täällä taas nuo kovat, jyrisevät äänet, jota kaikuvat pikku-kaduilla ja työläis-osissa, jossa lapsiparvet elämöivät, lintuhäkit killuvat ikkunain ulkopuolella ja pikkukauppiaat haastelevat puotien ovilla kauppatuttaviensa kanssa. Tuskin löytyy mitään, jota minä mieluimmin kuuntelisin, kuin noita jyrybaasia, kun ne sekaantuvat työn nieluun, ja kun niitä vasarat ja höylät säestävät; mutta tuolla näyttämöllä tulivat ne naurettaviksi ja kiusallisiksi kuulla.
Ensiksi esiytyi työläis-filosofi, eräs pitkä partainen konepajantyöläinen, laulain työläisorjan tunteita: "Pauvro prolétoiro… o… ets…" [Köyhä mierolaisraukka — — a — — — a —] kurkkuäänellä, johon tuo pyhä yhteissosialismi oli yhdistänyt kaiken vihansa.
Sitten tuli vielä melkein puoli nukuksissa eräs toinen, joka tarjosi meille tuon kuuluisan "Chanson de la canaille", Roiston laulun, mutta lauloi sen niin ikäävällä, laahaavalla ja surullisella äänellä, että sitä voi pitää paremmin unettavana kehto-, kuin virkistävänä pilalauluna:
Cest-la… canaille…
Eh bien… j'en suis…