[Hän siis — — — roisto on
No niin — — — ja minäkin.]
Hänen näitä sanoja naukuessaan kuului, kuinka nukkuneet kuorsuivat nurkissa ja kääntyivät napisten valosta pois.
Vaalentain talikynttiläin punaisen valon säilähti salama yht'äkkiä läpi huoneen. Samassa värisytti jyreä pamaus kasarmikotusta ja heti sen jälkeen kuului uusia vielä jyreämpiä ja etäisempiä laukauksia Champigny'n luona vyöryvän pitkin virran rannikkoa päättymättömissä väreissä. Tappelu alkoi siis uudestaan.
Mutta mitä herrat musiikin ystävät huolivat tappelusta.
Näyttämö ja talikynttilät olivat herättäneet kaikissa näissä ihmisissä, minä en tiedä, mitä kaikkia uinailevia näytteliäaistia. Teidän olisi pitänyt nähdä, kuinka levottomasti he odottivat toistensa esiytymisiä, kuinka he ikään kuin nilkoivat lauluja toistensa suusta. Ei kukaan tuntenut enää vilua. Ne, jotka seisoivat näyttämöllä, ne, jotka poistuivat sieltä ja ne, jotka laulunpätkä huulillaan odottivat omaa vuoroaan, olivat kaikki punaisia, hikisiä ja innosta säikkyvin silmin. Itserakkaus lämmitti heitä.
Nyt oli tullut erään omalajisensa sukkeloitsian, erään paperoitsian vuoro, joka pyysi saada esitellä omasta runotuotteudestaan erään näytteen, nimeltä "l'Egoiste", (omavoiton pyytäjä), jonka kertosointuna vaihtelehtivat sanat "chacun pour soi" (kukin itselleen.) Mutta sammaltavalla kielellään lausui hän sen sijaan "l'égoift" ja "facum pour foi." Kappale oli olevanaan ilveily noista pönäköistä porvareista, jotka istuvat mieluimmin kotona uuninnurkassa, kun menevät etuvartioon — ja minä näen vielä silmissäni tuon arvokkaan pään, lakki kallellaan ja leukahihna ihan leuan nenällä — sekä kuulen, koska vaan tahdon, nuo laulussa väärin koroitetut sanat ja nuo vähän juonikkaalla muodolla esiytetyt kertosäkeet:
"Facun pour foi… facun pour foi."
Sill'aikaa jatkoivat tykitkin lauluaan, jota kuularuisku-räminän korkeat baasit säestivät. Mutta tämän laulun sanat puhuivat haavoitetuista, jotka kuolivat viluun lumessa — kuolemankamppauksista tienvieruksilla hyytyneissä verilätäköissä — sokeista surmankoneista — mustasta kuolemasta, joka pimeässä yössä liiteli kaikilla suunnilla…
Kahdeksannen komppaniian konseertti meni menoaan.
Me olimme nyt ennättäneet pilalauluun. Myrskyävässä kättentaputuksessa, uudistushuudoissa, hyväksymysmetelissä ja tuossa raa'assa naurussa, jonka näyttelö tällaisissa tilaisuuksissa aina herättää, laski eräs vanha tihrusilmäinen ja punanenäinen veijari sorisevia ääniväreitään. Tässä uudessa rähäkässä heräsi leiriravintolan emännöitsiäkin ja naurun remahdellessa kielamoitsi hänkin, kun tuo vanha laulaja viinabaasillaan sävelti: