"Näettekö", sanoi hän, "tuolla ylhällä parvekkeen yläpuolella noita neljää luukullista ikkunaa? Eräänä alkupäivänä elokuussa — tuossa niin musertavilla onnettomuuksilla täytetyssä viime vuoden kamalassa elokuussa — kutsuttiin minä sinne ylös erään äkillisen halpauskohtauksen johdosta. Potilaani oli översti Jouve, eräs sotavanhus jo ensimäisen keisarivallan ajoilta, vanha sotilaallisesta ylpeydestä ja isänmaanrakkaudesta hehkuva rajupää, joka het' samassa, kun sota syttyi, hankki itselleen parvekevarusteisen asunnon Elysiläiskentillä… Arvaatteko, miksi? No, saadakseen nähdä joukkojemme voittopalausta!… Ukko-parka! Wissenburg'in uutinen tapasi hänen eräänä päivänä hänen noustessaan päivällispöydästä. Kun hän luki nimen 'Napoleon' tappioilmoituksessa, kaatui hän ikään kuin ukkosen iskemänä lattialle."
"Minä tapasin tuon muinaisen hevosväki-överstin verisin, elottomin kasvoin täysmitassaan pitkällään matolla, ikään kuin olisi hän saanut nuijakolauksen päähänsä. Seisoallaan oli hän inahtanut olla sangen pitkä; makaavana, kuten nyt, näytti hän oikein jättiläiseltä. Kaunis muoto, hyvät hampaat, tuuhea, kiharoitu tukka, kahdeksan kymmenen vuotias, näyttäen kuitenkin vaan kuuskymmeniäältä… Hänen viereensä polvistuneena itki nuori pojan-tytär. Tämä oli aivan hänen näköisensä. Kun nämä olivat yhdessä, kuvautui katsojan mieleen kaksi kaunista, samassa muotissa valettua kreekkalaista muistorahaa. joista toinen on vanha, kulunein särmin kiilloton ja väritön, toinen virheetön sekä kaikessa hienoudessaan ja uutuudessaan loistava."
"Tuon nuoren tytön katkeruus liikutti minua. Hän oli sotilaan ja sotilaan pojan tytär; hänen isänsä palveli Mac Mahon'in esikunnassa ja kuva tuosta vartevasta ukkovartalosta, joka makasi pitkänään hänen jalkainsa vieressä, esiytti hänen sielunsa silmiin vielä toisenkin kuvan, joka ei suinkaan ollut vähemmän surullinen, kuin tämäkään. Minä rauhoitin häntä niin hyvin, kuin taisin, mutta ei ollut itselläni vähintäkään toivoa. Edessämme oli täydellinen puoliruumiin rampaus ja kahdeksankymmeniäänä päästään juuri tuskin sellaisesta. Kolme päivää pysyikin sairaamme samassa tunnottomuuden ja tiedottomuuden muuttumattomassa tilassa."
Sillävälillä tuli sanoma Reichshofen'in tappelusta; me muistamme kaikki, miten. Aina iltaan asti uskoimme me suureen voittoon, jossa olisi muka kaksikymmentä tuhatta preussilaista kaatunut, perintöruhtinas vangittu… Minä en tiedä, millä ihmeellä, millä sähkövirralla, oli kaiku tuosta suuresta isänmaallisesta ilosta tunkeutunut meidän översti-raukallemme, joka siellä vieläkin makasi yhtä kuurona, mykkänä ja halvattuna. Mutta minkä tiedän, on se, että kun minä sitten illalla istuin hänen sänkynsä viereen, huomasin minä hänen melkoisesti toipuneen. Silmä oli melkein kirkas, kieli paljoa taipuisampi. Hän voi jo hymyillä minulle ja änkytti parikertaa: "Voitto! voitto!"
"Niin, herra översti, suuri voitto!"
Ja mikäli minä selittelin hänelle Mac Mahon'in ylevän voiton erityiskohtia, sikäli huomasin selvästi, kuinka hänen kasvonsa aina enemmän elähtyivät, kuinka hänen muotonsa yhä selveni…
Kun minä läksin, odotti se nuori tyttö minua oven takana, vaaleana ja nyyhkien.
"Hän on toki pelastettu!" huudahdin minä sulkien hänen kätensä omiini.
Tyttö-raukalla oli tuskin rohkua vastata minulle. Reichshofen'in tappelun todellinen meno oli nyt tunnettu. Mac Mahon oli täydessä pa'ossa, koko armeija murrettu… Me tuijotimme toisiimme epätoivosta mykkinä. Hän suri isäänsä, minä ajattelin kauhulla isoisää. Aivan varmaan ei hän voisi millään ehdolla kestää tätä uutta kolausta… Mitä olisi siis tehtävä?… Jättääkö hänen noihin rakkaisiin mielikuvituksiinsa, jotka ovat häntä niin elähyttäneet!… Mutta silloinhan täytyisi valehdella!…
No niin! ei auta! minä valehtelen! huudahti tuo ryhdikäs tyttö, pyhki kyyneleensä kiireesti ja astui iloisena isoisänsä luokse takaisin.