Se oli kova työ, jonka hän täten otti suorittaaksensa. Ensi päivät menivät toki jotenkuten, kun tuon kunnon miehen ajatusjuoksu oli vielä heikko ja hän uskoi kaikkia helposti kuin lapsi. Mutta mikäli hänen terveytensä palasi, sikäli ajatusvoimansakin vahvistui. Hänelle täytyi antaa kertomuksia armeijan liikunnoista ja toimittaa sotasanomia vallan häntä varten. Oikein rasitti mieltä nähdessään, kuinka tuon nuoren tytön täytyi yöt päivät työskennellä kumarruksissaan Saksanmaan kartalla, pistellen siihen pieniä lippuja ja ahkerasti ajatellen mitä kunniakkainta sotaretkeä; Bazaine Berliiniä vastassa, Froissart Baierissa, Mac Mahon Itämeren rannikoilla… Kaikissa näissä pyysi hän minun apuani, ja minä autoin häntä minkä taisin. Mutta parhaan avun tässä kuvitellussa sotaretkessä saimme me vanhukselta itseltä. Ensi keisarivallan aikana oli hän niin usein valloittanut Saksanmaan! Hän tiesi aina jo ennakolta, miten iskut, muka, tähdättäisiin: "Saammepas nähdä, että he menevät sinne… niin, eikä mitenkään muuten täytyy nyt tapahtua…" ja hänen ennusteensa toteutuivatkin aina, josta hän ei suinkaan tullut vähän ylpeäksi.
Me valloitimme kaupungeita, me voitimme voittoja, mutta onnettomasti kyllä ei se käynyt hänen mielestään koskaan kylläksi joutuun. Ukko oli aivan kohtuuton… Joka päivä sain minä sanomia uusista toimista.
"Nyt olemme me ottaneet Mainzin, rakas tohtori." sanoi tuo nuori tyttö tullen minua vastaan sydäntä viiltävällä hymyllä ja sairaskammiosta kuului iloinen huudahdus:
"Edistyy hyvin, edistyy hyvin! — Yhdessä viikossa olemme me
Berliinissä!"
Kun tämä lausuttiin, eivät preussilaiset olleet enää viikonmatkallakaan Pariisista… Nostettiin kysymys: eikö olisi paljoa parempi, jos sairas toimitettaisiin johonkin sopivaan maaseutuun; mutta jos hän olisi viety ulos kodistaan, olisi maan todellinen tila tullut hänelle kerrassaan selväksi, ja minä katsoin hänen liian heikoksi ja tuosta vaikeasta kohtauksesta liian paljon osaa ottaneeksi uskaltaakseni hänen antaa tietää totuuden.
Ensimäisenä piirityspäivänä menin minä taas tapani mukaan heidän luoksensa, mutta — minä muistan sen vielä — siinä polttavassa sydämmen tuskassa, jonka me kaikki saimme tositeossa kokea, että Pariisi oli sulkenut porttinsa, että vaan etukaupungit olivat sen rajoina ja että sotaa käytiin sen muurien juurella.
Minä tapasin kunnon ukkoni istumassa sängyssä iloisena ja ylpeänä.
"No hyvä, herra tohtori!" huudahti hän, "piiritys on siis alkanut."
Minä tuijotin hämmästyneenä häneen. "Kuinka, herra översti, te tiedätte siis?…" Pojantytär kääntyi minuun: "No tietysti, herra tohtori… sehän on päivää suuri uutinen… Berliinin piiritys on alkanut."
Hän lausui tämän vallan tyynesti vetäen neulan koruneuleestaan… Kuinka olisikaan ukko voinut uneksia totuudesta? Tykkipauketta varuksista ei hän kuullut. Onnetonta Pariisia synkkänä ja muserrettuna ei hän nähnyt. Mitä hän sängystään näki, oli vaan pieni osa kunniaportin kaaresta, ja ympärillään oli hänellä ainoastaan muistoja ensi keisarivallan ajalta, jotka kaikki olivat oikein omiansa kannattamaan hänen mielikuvituksiaan. Marskien kuvia, sotatappelu-tauluja, Rooman kuningas lapsipuvussa, jäykkiä voitonmerkeillä koristettuja kuvain-aluksia, keisarillisia jäännöksiä, metaljia ja rintakuvia, kappale P. Heleenan kalliosta lasipulleron alla, pienyskuvia, esittäen aina yhtä ja samaa juhlapukuun puettua sinisilmästä naishenkilöä sitruunakeltaisessa liuhahijatantussaan — ja nämä kaikki: kuvajalukset, Rooman kuningas, marskit ja ne keltaiset naiset, pienenä ja jäykkänä, niinkuin 1806 v. kauneuden käsite vaati.