Kunnon översti!… Juuri tuo voittojen ja kokemusten ilma-ala oli se, joka vielä enemmän, kuin meidän viaton petoksemme, saatti hänen Berliinin piiritystä niin keveästi uskomaan.
Tänä ja tästä hetkestä tuli meidän sotajohdantomme melkoista keveämmäksi. Valloittaa Berliini — oli enää ainoastaan ajan kysymys. Silloin tällöin, kun se rupesi ukosta tuntumaan aivan perin ikävältä, luettiin hänelle joku kirje pojaltaan, luonnollisesti omatekoinen, ja nyt vielä sitä enemmin, kun Pariisiin ei posti enää päässytkään, ja Mac Mahon'in esiupseerista oli aina Sedan'in kaupasta asti maannut vankina eräässä saksalaisessa linnoituksessa! Te voitte ymmärtää tuon tyttöraukan toivottomuuden kaikkien tietojen puutteessa isästään, jonka hän tiesi olevan vankina, tarpeellisimmistakin paljastettuna, kenties vielä sairaana — ja kuitenkin pakoitettuna antaa hänen omatekoisissa kirjeissä, lyhyesti, mutta iloisesti, kuten sotilaan kentällä sopii, puhua onnellisesta tungeskelemisesta vihollisen maassa. Toisinaan vaipuivat hänen voimansa ja viikkoja vieri ilman kirjettä. Mutta kun ukko alkoi tulla rauhattomaksi, eikä nukkunut öisin, vaan mietti ja mietti, saatiin heti taas kirje — Saksasta, näet sen, — ja ilosilmin, vaikka töin tuskin kyyneleitään hilliten, asettautui pojan tytär silloin hänen sänkynsä viereen lukemaan sitä ääneensä. Hengähtämättä kuunteli översti sitä, hymyili asiantuntevan muodolla, hyväksyi, moitti ja selitteli meille kaiken, mikä kirjeessä näytti hämärältä. Mutta suurin ja ylevin oli hän vastauksissaan pojalle.
"Älä milloinkaan unhota että olet ranskalainen… Ole jalomielinen voitetuille raukoille. Älä te'e valloituksen takkaa heille liian raskaaksi…" Ja näin seurasi päättymätön sarja pieniä kauniita kehoituksia: omistusoikeuden kunnioittamisesta, jalomielisyyden osoittamisesta ja heidän loistavaa voittomatkuettaan, jota hän oli niin kauan odottanut — Mac Mahon ratsastaen pitkin isokatua kukkasateessa ja soiton kaikuessa, hänen poikansa marskin vieressä, ja hän itse, tuo vanhus, parvekkeella suuressa asepuvussaan, kuin Lytzenissä, tervehdellen läpiammutuita lippuja ja savustuneita kotkia. Vanha översti raukka! Hän kuvitteleihe uskottavasti, että me, peläten kiihkeän mielenjännityksen vahingoittavan häntä, tahdoimme estää hänen näkemästä tuota juhlallista kunniamatkuetta. Ja hänkin vältti puhua siitä kenellekään. Mutta seuraavana päivänä, juuri samaan aikaan, kun preussilaiset pataljoonat varovaisesti tunkeutuivat esiin sitä pitkää tietä, joka Maillotportilta vie Tuilerioille, aukesi lasiovi tuolla ylähällä aivan hiljaa ja vanhus sotalakissaan, pitkässä miekassaan eli entinen hevosväki-översti koko vanhassa kunniarikkaassa asussa, astui parvekkeelle. Vielä tänäpäivänä en minä voi ymmärtää sitä käsittämätöntä tahdon voimaa, sitä äkillistä elämän lisäystä, joka antoi hänelle voiman seisoa jaloillaan ja toimittaa kaiken tämän. Mutta varma on, että hän seisoi suorana tuolla parvekkeen rintakaiteen takana hämmästyksissään siitä, että kadut olivat niin tyhjinä, niin äänettöminä, ja kaikki ikkunat luukuilla peitettynä, että koko Pariisi oli synkkä kuin suuri hospitaali ja kaikkialla lippuja, mutta niin kummallisia, aivan valkeita punaisella ristillä — eikä ollenkaan kansaa liikkeessä rientääkseen tuota voittoisaa sotajoukkoa vastaan.
Tuokion uskoi hän olevansa ehkä petetty… Mutta ei! Tuolta loitolta, kunnia-portin takaa, kuului jotakin epäselvää melua. Musta rivi lähestyi aamupäivän valossa… Vähitellen rupesivat sotalakit välkkymään, trummut kumisemaan, ja juuri kunniaportissa alettiin trumpujen, säännöllisen marssin ja kalpain kolinan säestämänä — Schubert'in riemumarssi!
Silloin katkaisi tuon kuoleman hiljaisuuden poraus, kauhistuksen parkaus: "Aseisiin! Aseisiin! Ne ovat preussilaisia!" Ja ne neljä avantkaartin uhlaania voivat nähdä, kuinka tuolla ylhäällä parvekkeella eräs varrekas ukko kohotti kätensä, horjui ja kaatui kuolleena maahan.
Tällä kertaa oli hän todellakin kuollut, tuo vanha översti Jouve.
VII.
Kunnoton sotilas.
Seppä Lory Sainte Marie-aux-Mines'issa ei ollut tänä iltana entisellään.
Muuten tapasi hän aina, kohta kun paja sulettiin ja aurinko laski, istahtaa huoneensa edustalle nauttiakseen sitä suloista väsymystä, jonka kova työ ja lämmin päivä tuottaa, ja ennenkun hän päästi oppipojat pois, tapasi hän juoda yhdessä heidän kanssaan muutamia kelpo kulauksia ukonkaljahaarikosta, katsellen kuinka työläiset tulvailivat tehtaista. Mutta tänä iltana pysyi tuo kunnon mies pajassa aina illallis-aikaan asti, ja vielä sittekin näytti hän tulevan ikään kuin vasten mielisesti. Muori Lory katsoi häneen ja ajatteli: