"Mikähän ukkoa vaivaa?… Entä, jos hän on saanut joitakin huonoja sanomia rykmentistä, joita hän ei tahdo kertoa minulle?… Taikka, jos meidän vanhimpamme on sairaana?…"
Mutta hän ei tahtonut kysellä, vaan koki suhditella noita kolmea liinapäätä, joiden tukat olivat vaaleat kuin tuleentunut laiho, ja jotka istuivat ruokapöydässä naureskellen ja syöden maittilalla höystettyä retikkarosolliaan.
Viimmein työnsi seppä lautasensa vihoissaan loitommaksi ja sanoi:
"Hyi! sellaisia lurjuksia, sellaisia heittiöitä!"
"Kenelle sinä olet niin vihoissasi, isä?"
"Minä olen vihoissani," lausui hän, "viidelle kuudelle lortille, jotka nyt ovat pitkin päivää ranskalaisessa sotapuvussaan ajelehtaneet baijerilaisten kanssa käsi kädessä ympäri kaupunkia. He ovat varmaankin sitä väkeä, jotka ovat — no, kuinka se nyt sanotaankaan? — äänestäneet preussilaista kansallisuutta. — Ja tuollaisia epä-elsassilaisia nähdään nyt palauvan päivä päivältä! — Mitä loihtujuomaa heille lienee annettukaan?"
Muori Lory koki puhua heidän puolestaan.
"Mutta, ukko-kultaseni, se ei kuitenkaan ole niin paljon heidän, noiden poikaparkain vika!… Onhan se niin kaukana tuo Algeri Afrikassa, johon he lähetetään!… Heidän tulee siellä ikävä, ja heillä on kova kiusaus palata takaisin ja päästä sotapalveluksesta."
Lory löi nyrkkinsä pöytään.
"Tahdotko olla vait', muori! Te akka-väki, te ette käsitä mitään. Te elätte niin paljon lapsikakarain kanssa ja niin ainoastaan sen, eikä minkään muun, vuoksi, mikä koskee heitä, että te mittaatte kaikkia asioita samalla penttu-mitallanne… Mutta minä sanon sinulle, minä, että nuo miehet ovat lurjuksia, karkureita, pelkureita, pelkureita pelokkaampia pelkureita, ja että, jos niin onnettomasti tapahtuisi, että meidänkin Risto tekisi tuollaisen häpeän, tahdon minä, niin totta kun nimeni on Yrjö Lory ja olen palvellut seitsemän vuotta ranskalaisessa jääkäri-rykmentissä, pistää vanhan kunniallisen säiläni hänen kurjaan ruumiisensa."