Ja julmalla katseella, puoleksi seisoalleen nousten, osoitti hän pitkää jääkärikalpaa, joka riippui seinällä pojan kuvan alla — erään suaavi-kuvan [zouave = suaavi on eräs Algierissa palveleva ranskalainen sotaväen laji, joka käyttää muhameettilais-tapaista pukua], joka oli tehty kaukana Afrikassa. Mutta silmätessään tuota kunniallista, aurinkopaisteen ruskehduttamaa, elsassilaismuotoa rauhoittui hän yht'äkkiä ja rupesi nauramaan.
"Olenhan hupsu, kun noin kiivailen… Juuri kuin, jos meidän Ristomme saisi joskus tuuman tulla preussilaiseksi — hän, joka sodassa on antanut niin monen haistaa maata!…"
Tätä ajatellen tultuaan hyvälle mielelle nautti tuo kunnon seppä illallisensa iloisesti ja meni pian senjälkeen ulos tyhjentääkseen muutamia lasia Strasbourg-ravintolassa.
Nyt on mummu Lory yksinään. Saatuaan nuo kolme valkopäätä maata, jotka vielä kuuluivat kuhertavan sivukammiossa kuten linnunpoikimus illan tullessa, ottaa hän työnsä ja istuu sukan-parse kädessään puutarha-oven edustalle. Silloin tällöin huokaa hän ja ajattelee itsekseen:
"Niin kyllä, niin päätetään… He ovat kyllä lurjuksia… pakolaisia… Mutta kuitenkin — ovat heidän äitinsä yhtä onnellisia, saadessaan heidät jälleen takaisin."
Hän muisteli niitä aikoja, kun hänen omansa, ennen kun hän sotaväkeen kirjoitettiin, tapasi juuri tähän aikaan päivästä käydä ympäri ja puhdistella puutarhaa. Hän katsoi kaivolle, jossa hän tapasi täyttää kastelukannunsa, muisteli mekkoa, jota hän käytti, ja hänen pitkiä hiuksiaan, hänen kaunista tukkaansa, joka leikattiin häneltä, kun hän otettiin suaaviksi.
Yht'äkkiä säilähtää väristys hänen jäsenissään. Pieni portti, joka vie puutarhasta vainiolle ja niityille, aukeaa. Koirat eivät hauku, mutta kuitenkin hiipii tulia ikään kuin varas pitkin muurin vierustaa ja puikkii mehiläiskekojen välitse.
"Äiti, se olen minä!"
Hänen Ristonsa seisoo tuossa nyt hänen edessänsä pahoin kuluneessa sotapuvussaan, häpeissään, hämillään ja sanatonna. Tuo heittiö oli palannut toisten kanssa, ja tuntikausia oli hän väijynyt huoneen ympärillä, josko isänsä menisi ulos, että hän uskaltaisi luikahtaa sisään. Äiti aikoi torua häntä, mutta hänellä ei ollut sydäntä siihen. Olihan jo niin kauvan siitä, kun hän oli nähnyt hänen; kuinka olisi hän siis voinut olla häntä syliinsä sulkematta! Ja sitten esittää hän hänelle niin hyviä syitä: hänen oli niin kovin ikävä tuolla etelässä — ikävä kotia, ikävä pajaa, ikävä äitiä; ja sitten tuli kuri aina vaan ankarammaksi, ja elsassilaisen kielimurteensa vuoksi haukkuivat toverit häntä "preussilaiseksi". Äiti uskoi kaikki, mitä hän sanoi. Hän tarvitsi ainoastaan nähdä hänen uskoakseen kaikki. Näitä puhuessaan olivat he astuneet saliin. Pikku-veljet ja sisaret ovat heränneet ja juoksevat paitasillaan tervehtämään isoa veljeä. Hänelle tarjotaan ruokaa, mutta hänen ei ole nälkä, ainoastaan jano, ja hän juo vettä lasi lasilta, ja kaiken tämän vielä sen oluen ja viinin päälle, minkä hän päivän mittaan oli kapakassa särpinyt.
Mutta joku kävelee pihalla. Se on seppä, joka tulee takaisin.