"Risto, isäsi tulee! Pian, pistäy piiloon, kunnes minä ennätän puhua hänen kanssansa ja selittää…", ja näin sanoen työnsi hän hänen suuren pesän ta'akse ja asettautui jälleen parsimaan, mutta nyt vapisevin käsin. Onnettomuudeksi unohtui suaavin lakki pöydälle! ja sisään astuessaan huomasi Lory sen ensiksi. Hän huomasi äitin kalpeudesta hänen neuvottomuutensa… ja käsitti kaikki.
"Risto on täällä!" ärähti hän hirmuisella äänellä, tempasi rajulla virmalla kalpansa alas ja ryntäsi peränurkkaa kohden, missä suaavi harmaan vaaleana, kokoon lyhistyneenä ja nyt aivan selvänä, seisoa kytrytti nojaten muuriin, ettei toki kokonaan kaatuisi.
Äiti heittäytyy väliin:
"Lory, Lory, älä surmaa häntä! Minä olen kirjoittanut hänelle, että hän tulisi kotiin, ja että sinä tarvitsisit häntä pajassa…"
Hän kiikkuu lujasti hänen käsivarressaan ja laahautuu nyyhkien hänen jalkoihinsa. Lapset, jotka pimeässä kuulevat nuo vihasta julmistuneet äänet, parkuvat hirmuisesti.
Seppä malttautuu ja katsoo alas vaimoonsa:
"Vai niin! Sinä olet kehoittanut hänen tulemaan takaisin… Vai niin! se on hyvä. Antaa hänen siis mennä maata. Aamulla saan nähdä, mitä on tehtävä."
Seuraavana aamuna heräsi Risto raskaasta, tuskallisilla unelmilla täytetystä unestaan entisessä lapsikammiossaan. Pienistä, lyijykehäisistä ikkunaruuduista paistaa aurinko jo lämpimästi humalaköynnöksien välitse. Tuolla alahalla jytisevät konevasarat alaisimmilla. Äitinsä istui hänen päänsä vieressä; peläten isän vihaa; ei hän ollut uskaltanut jättää häntä koko yönä. Eikä ukkokaan ole nukkunut. Aina valoisaan päivään asti on hän itkien ja puuskuen horjunut ympäri huoneita avaten ja sulkien kaappia sekä laatikoita. Synkällä katseella, matka-asussa, pitkävarsisissa saappaissa, leveälierisessä hatussa ja tukeva rautareunuksinen vuorisauva kädessään astuu hän nyt pojan kamariin, käy suorastaan sängyn luo ja lausuu: "Ylös! pue!"
Poika, vielä vähän unissaan, hapuilee suaavi-pukuaan.
"Ei niitä…" lausuu isä ankarasti.