Äiti huomauttaa arasti: "Rakkaani, eihän hänellä ole muita."
"Anna hänelle minun vaatteitani. Minä en enää tarvitse niitä."
Pojan pukeutuessa kääri Lory huolekkaasti kokoon takin, mekon, nuo avarat, punaiset housut, ja kun mokio on valmiina, ripustaa hän kaulaansa pienen läkkikotelon, joka sisälsi matkaohjelman.
"Tule," sanoi hän sitten, ja mitään puhumatta menivät kaikki kolme alas pajalle… Pale tohisee, vasarat kalkkavat; kaikki ovat täydessä työssä. Kun suaavi taas näkee tuon avonaisen laution, jota hän oli niin paljon ajatellut tuolla kaukana, muistaa hän lapsuutensa ja kuinka hän leikitteli täällä milloin seinälle lankeevalla päiväpaisteella milloin ahjosta tupruavilla säkenillä, jotka aivan kirkkaina päilyivät mustassa tomussa. Hellyyden puuskaus sekä suuri anteeksipyytämisen halu valloittaa hänen; mutta kun hän katsoo isäänsä, kohtaa häntä aina vaan sama taipumaton katse.
Viimmeinkin rupeaa seppä puhumaan.
"Poika," sanoi hän, "täällä näet sinä alaisimet, työkalut… kaikki nämät ovat sinun… ja tämäkin," lisää hän osoittaen tuota pientä puutarhaa, joka on sen edessä täynnä aurinkopaistetta ja mehiläisiä rajautuen tuohon savuuntuneesen porttiin. "Viinitarha, mehiläiskeot, huoneet, kaikki nuo ovat sinun. Kun sinä kerran olet uhrannut kunniasi näiden tähden, niin ei ole ollenkaan liiaksi, että ne sinulle annetaan. Sinä olet siis isäntä täällä… Minä menen… Sinun on Ranskalle velkaa viisi vuotta, ja minä tahdon suorittaa ne sinun puolestasi!"
"Lory, Lory! mihin sinä menet?" keskeytti hämmästynyt vaimo-parka.
"Isä!" rukoili poika.
Mutta seppä on jo jättänyt heidät ja astuu eespäin raskain askelin ta'akseen katsomatta…
Joku aika sen jälkeen kirjoitettiin Sidi-bel-Abbès'sa suaaviväen kolmanteen osastoon eräs 56-vuotias mies vapaaehtolaisena.