Minä olin ajatellut käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni ja pistäytyä parhaassa metelissä maisterin huomaamatta paikalleni; mutta juuri tänä aamuna oli kaikki niin hiljaista kuin sunnuntai-aamulla. Avonaisesta ikkunasta näin minä toverini jo suorina paikoillaan ja herra, Hamel'in astuskelevan sinne tänne tuo kammottava, rautaviivain kainalossaan. Minun täytyi avata ovi ja astua sisään tuossa tavattomassa hiljaisuudessa. Te saatte uskoa, että minä punehduin ja olin oikein hirmuisesti peloissani.
Mutta kuinkas kävi! Maisteri ei ollut ollenkaan äkäinen; hän katseli vaan ystävällisesti minuun ja lausui aivan hellästi:
"Pian paikallesi, pikku Fransu, me olimme juuri alkamaisillamme ilman sinua."
Minä hypähdin rahin ylitse ja istuin lähes silmän räpäyksessä pöytiöni vieressä. Sitten vähän hengähdettyäni huomasin minä ensiksi, että maisteri oli puettuna hienoon viheriäiseen juhlatakkiinsa, laskoksiseen rintamukseensa ja mukavaan mustaan silkkinutiinsa, jota hän ei tavannut käyttää milloinkaan muulloin, kuin ainoastaan niinä päivinä, joina tarkastus tai palkintojen jako toimitettiin. Paitsi sitä oli koko luokassa vielä jotakin kummallista ja juhlallista.
Mutta kaikista kummallisinta oli se, että nuo tavallisesti tyhjät rahit salin toisessa päässä olivat nyt täynnä kyläläisiä, jotka istuivat siellä yhtä äänettöminä kuin mekin; siellä istui ukko Hauser kolmikkohatussaan, entinen pormestari, entinen notario sekä koko ryhmä muita ukkoja ja akkoja.
Kaikki he näyttivät niin surullisilta ja ukko Hauser oli ottanut mukaansa vanhan särmistään kuluneen Aapisen, asettanut sen auki polvilleen ja laskenut suuret silmälasinsa sen päälle.
Minun kaikkea tätä ajatellessani oli herra Hamel astunut opetus-lavalle ja alkoi puhua meille juuri samalla äänellä, jolla hän oli minuakin tervehtänyt:
"Lapsukaiseni", lausui hän, "tämä on viimeinen päivä, jona minä opetan teitä. Berliinistä on tullut käsky, että Elsass'in ja Lothring'in kouluissa opetetaan tästä lähin ainoastaan saksaksi… Uusi opettaja tulee huomenna. Tänään on meidän viimeinen luentomme ranskaksi. Minä pyydän teitä, olkaa tarkkaavaiset!"
Nämät sanat hämmästyttivät minua suuresti. Nuo heittiöt! Se oli siis tämä, jota he ilmoittivat siellä raastuvan luona!
Viimmeinen oppituntini ranskaksi! Ja minä, joka tuskin osasin kirjoittaa! Minä en saa siis milloinkaan oppia äitinkieltäni! Minun täytyy jäädä siihen, mihin nyt olen ennättänyt!