Kuinka minä olin äkeissäni itselleni niistä ajoista, jotka minä olin lurjustellut pois koulusta, ja kaikista niistä lukutunneista, jotka olin hävittänyt rassatessani linnunpesiä tai koikottaissani pieksuluistelemista Saarvirran nuorella jäällä! Koulukirjojeni, jotka vast'ikään tuntuivat minusta niin tukalilta, niin raskailta kantaa, kielioppiani, raamatunhistoriaani — nyt katselin minä niitä rakkaimpina ystävinäni, joiden menettäminen tekisi minulle katkerinta pahaa. Ja samoin maisteriakin. Ajatus siitä, että hän jättäisi meidän, että minä en saisi häntä enää nähdä, sai minun heti unohtamaan kaikki ne kerrat, joina hän oli tukistellut minua tai antanut vähän viivain-maistiaisia.
Kunnon ukko! Se oli tämän viimeisen lukutunnin kunniaksi, kun hän oli pukeutunut sunnuntai-asuunsa; jo nyt käsitän minä myöskin sen, miksi kyläläisiä oli tullut ja istunut salin toiseen päähän. Se merkitsi heidän katuvan sitä, kun eivät olleet useammasti käyneet koulussa, ja tahtoivatpa samalla kiittää opettajaamme hänen nelikymmen-vuotisesta palveluksestaan sekä kunnioittaa isänmaatamme, jonka olimme menettäneet…
Näin pitkälle olin minä ennättänyt, kun kuulin nimeäni mainittavan. Vuoroni oli siis vastata. Mitä olisinkaan nyt antanut taitaakseni selvästi, vakavasti ja virheettömästi lukea nuo ilkeät laatutapa-säännöt alusta loppuun. Mutta minä hämmennyin jo ensi sanoissa ja istuin rahillani tuutien itku kurkussani uskaltamatta katsoa muihin. Silloin lausui herra Hamel:
"Minä en tahdo torua sinua, pikku Fransu; sinä tuntenet rangaistusta kyllä muutenkin. Näinhän on käynyt! Jokapäivä ajattelitte te: no, onhan vielä aikaa! Voinhan oppia huomenna, mitä tänään olen hävittänyt! Mutta nyt näette, miten käy… Oi, se on ollut suuri onnettomuutemme täällä Elsass'issa, että me olemme oppimme ja valistuksemme hankkimisen lykänneet aina huomiseen! Nyt on muilla ihmisillä oikeus sanoa meille: Kuinka! Te väitätte ole vanne ranskalaisia, mutta ette taida puhua ettekä kirjoittaa omaa kieltänne! Ja kaikessa tässä ei ole sinulla, Fransuparka, suurin syy. Meillä kaikilla on omat syymme ja vikamme!
"Teidän vanhempanne eivät ole kyllin ahkeroineet teidän oppimistanne. He ovat pitäneet parempana panna teitä joko ulkotöille tai tehtaisiin saadakseen muutamia penniä taloon. Ja minä! Onhan minullakin vikani Olenhan minä toisinaan kastelluttanut teillä puutarhaani, vaikka meidän olisi pitänyt lukea! Ja kun minä olen halunnut kalastaa, olenhan silloin antanut lupaa!"
Mennen yhdestä toiseen johtui herra Hamel lopuksi puhumaan ranskankielestä, kuinka se on kaunein, selvin ja järesteellisin kieli koko maailmassa; ja kuinka meidän velvollisuutemme on säilyttää, keskenämme käyttää ja ei milloinkaan unohtaa sitä; sillä, sanoi hän, kansalla, joka on joutunut orjuuteen, on kuitenkin vankeutensa avain tallella niinkauan kun se säilyttää kielensä.
Sitten otti hän kieliopin ja selitti läksymme. Minä aivan ällistyin huomatessani, kuinka selvää nyt kaikki oli. Kaikki, mitä hän sanoi, näytti minusta niin helpolta, niin selvältä. Mutta ehk'enpä minä ollut koskaan ennen niin tarkoin kuunnellutkaan, eikä hänkään niin pätevästi selittänyt kaikkia vaikeuksia. Näytti oikein siltä, kun tuo miesparka, ennenkuin hän erosi meistä, olisi tahtonut kerrassaan antaa ja istuttaa meihin kaiken tietonsa.
Läksyn loputtua alkoi kirjoitus. Herra Hamel oli vallan tätä päivää varten valmistanut meille ihan uudet kirjoituskaavat, joissa suurilla pyöreillä kirjaimilla vaihettelivat sanat: Ranska, Elsassi, Ranska, Elsassi, Ranska, Elsassi… Ripustettuina pöytiöidemme päälle olivat ne ikäänkuin pieniä lippuja ympäri luokkaa. Jospa te olisitte vaan nähneet, kuinka me ahkeroitsimme, ja kuinka ääneti me työskentelimme sitten! Ei kuulunut mitään muuta, kuin kynäin suhina. Suriseva mehiläinen lensi ikkunasta sisään. Se oli kyllä kutittavaa, mutta kukaan ei häiriytynyt, eivätpä itse pienimmätkään, jotka rakentelivat "kekojaan" sellaisella vakavuudella, ja tunnontarkkuudella, kuin jos sekin olisi ollut äitinkieltä… Kouluhuoneen katolla kuhertelivat kyyhkyset puoliääneensä, ja minä, sitä kuullessani sanoin, itsekseni: "Kenties nuo heittiöt pakoittavat vielä teidänkin puhumaan saksaa."
Silloin tällöin, nostaessani silmäni kirjoituskirjasta, näin minä maisterin opetuslavallaan tuijottelevan ympärillään oleviin esineisin, ikään kuin tahtoen silmäyksiinsä tallentaa koko pienen koulunsa…
Mutta teidän täytyykin huomata, että hän oli tuossa samassa paikassaan istunut jo neljäkymmentä vuotta vastapäätä pihaa ja luokka edessänsä — kaikki muuttumatta, ainoastaan koulurahit olivat kulumisesta silittyneet, pähkinäpuut kartanolla kasvaneet ja humalat, jotka hän oli itse istuttanut, seppelöitsivät nyt ikkunoita aina räystäisiin asti. Eihän siis ollutkaan ihme, että hänestä tuntui ikäänkuin sydämensä olisi tahtonut pakahtua, kun hän ajatteli kaiken tämän jättämistä ja kuuli sisarensa, joka valmisteli heidän lähtöään, kapsehtien sulkevan heidän matka-arkkujaan; sillä heidän täytyi jo seuraavana päivänä lähteä kylästä, lähteä koko maasta ainiaksi.