IX.
Belisairon preussilainen.
Tässä saatte Te kuulla erään jutelman, joka muutama päivä sitten kerrottiin eräässä kapakassa Montmartre'ssa. Voidakseni esitellä kertomuksen teille selvästi ja elävästi, pitäisi minulla olla taituri Belisairon omituinen etukaupunkilais-murre, hänen suuri puusepän-nahkakaatinsa ja pari kolme kulausta tuota hyvää Montmartren viiniä, joka niin hyvin voipi vaikka itse marseillilaiselle luoda oikean pariisilais-murteen. Silloin voisin olla vakuutettu voivani herättää teissä saman kauhistuksen, joka säilähti läpi jäsenteni kuullessani Belisairon itse juttelevan muutamille tovereillensa tämän kamalan tosikertomuksen:
"— — — Oli aselevon jälkeinen päivä. Eukkoni oli lähettänyt meidät, poikani ja minun, muutamalle jalkapatikalle tuonne Villeneuve-kulmalle päin katsomaan erästä pientä tupaa, joka meillä oli tuolla virran rannalla, ja josta koko piirityksen aikana emme olleet saanet pienintäkään vihiä. Minusta puolestani tuntui hieman rauhattomalta ottaa poikanulikkaa mukaani; sillä tiesinhän tapaavamme preussilaisia, ja minä, kun en ollut vielä ainoaakaan sellaista nähnyt, pelkäsin, josko tilaisuuteen päästyäni voisin pysyä nahoissani. Mutta eukolla oli taas omat ajatuksensa: 'Menkää vaan! menkää vaan! Se tekee poikaraukalle hyvää, että hän saa vähän ilmaa'."
"Ja totta onkin, että hän, tuo pikku-raukka, monen kuukauden homeisen ja kostean piirityksen perästä tarvitsikin ilmaa!"
"No niin! Me lähdemme poikki kentän. En tiedä, oliko hän iloinen, tuo penttu, saadessaan nähdä, että vielä oli puita ja lintuja maailmassa, ja saadessaan pengertää maassa; mutta mitä todella tiedän, on se, että minä itse en kävellyt siellä keveällä mielellä; sillä siksi kohtasimme liian monta huippulakkia matkalla. Aina kanavalta saarelle emme kohdanneet ketään muita kun niitä. Ja niin hävyttömiltä kuu ne näyttivätkin sitten vielä! Te voinette uskoa, että oli vaikea pysyä nahoissaan, sappeaan päästämättä puhkeemaan!"
"Mutta koska minä oikein tunsin vihan nousevan päähäni, oli se juuri silloin, kun saavuin Villeneuve'en löysin rakkaat puutarha-raukkamme hävitettyinä, huoneemme aukimurrettuina ja ryöstettyinä sekä näin, kuinka kaikki nuo rosvot olivat meidän huoneissamme vaan kuin kotonaan, kaakottivat toisilleen ikkunoista sekä kuivailivat villapaitojaan aidoillamme ja ikkunalaudoillamme. Onnekseni kävi poika vieressäni, ja joka kerta, kun puserrettu nyrkkini tahtoi kohota, katsoin minä häneen ja sanoin itsekseni: 'Hiljaa, kauniisti. Belisairo! Varokaamme, ett'ei nulikalle tapahdu mitään'."
"Ei mikään muu, kuin tämä, olisi voinut estää minua tekemästä tyhmyyttä. Ja kas nyt älysin minä kerrassaan, miksi eukko niin itsepäisesti vaati minun ottamaan poika mukaani."
"Tupanen on kylän lopussa, viimeinen oikealle laivaveistämöä vasten. Se oli tyhjä katosta permantoon, kuten toisetkin. Ei yhtään huonekalua, ei ainoatakaan ruutua ikkunoissa. Ei mitään muuta, kun muutamia vihkoja olkia lattialla ja suuren nojatuolin taka-jalka, joka vielä paraillaan hiiltyi pesässä."
"Kaikkialla löyhkyi vaan preussilaisilta, mutta ketään ei näkynyt… Kuitenkin tuntui minusta, että jotakin liikkuvaa oli kellarissa, johon minä olin kyhännyt itselleni pienen työpajan, jossa tapasin sunnuntaisin huvitteleida keilapalloja sorvaillen. Minä käskin pojan odottaa ja menin alas katsomaan.