"Tuskin minä olin oven avannut, kun eräästä höylänlastukasasta nousi suuri preussilais-rähmä ja tuli minua vastaan vimmasta ja ilkeydestä säihkyvin silmin sekä kiroten pitkän lorun, josta minä en ymmärtänyt sanaakaan. Tuo peto lienee herännyt pahalta kyljeltä; sillä heti minun ensimäistä sanaa yrittäissäni veti hän säilänsä…"
"Kerrassaan hyrskähti minun vereni. Koko se sappi, jonka olin kasvattanut tällä matkalla, kuohahti päähäni… Minä koprasin kerran ja heilahutin… Te tunnette, toverit, Belisairon käpälät jo kyllä tavallisissakin suhteissa; mutta, huomatkaa, sinä päivänä mahtoi minulla olla oikein ukkosen voima lapakkojeni nenissä. Ensi siemauksella oli minun preussilaiseni pehmeänä ja venyi pitkosen pitkänään edessäni. Vähän pyörryksissä vaan, ajattelin minä. Mutta — oli pahempaa kuin se: nenätty, pojat — perin pohjin nenätty! Kuollut, kuin nuijittu härkä… Miltäs tuntuu!
"Minä, joka en eläissäni ollut vielä milloinkaan surmannut pienintäkään eloa, en varpustakaan — tunsin nyt itseni aivan neuvottomaksi tuon pitkän raadon edessä… Kaunis vaaleapintainen poika hän oli; vahva jäseninen, punaposkinen ja parta kähärä, kuin hienoista höylälastuista. Uskokaa jos tahdotte, mutta tosi on, että poutsat tutisivat allani sitä kovemmin, mitä kauemmin minä tuijottelin häneen. — Tällä välin alkoi poika ikävöidä tuolla ylhällä ja hän alkoi kaikin voiminsa huutaa: 'isä, isä!'
"Preussilaisia meni parvittain tietä ohitse. Minä näin heidän säilänsä ja paksut säärensä kellarin ullakosta. Silloin juolahti mieleeni hätäinen ajatus: 'Entäs jos ne tulevat tänne alas, niin silloin on pojastasi loppu!' Tässä oli päätös; minä en vapissut enää. Silmänräpäyksessä sysäsin minä preussilaiseni höylä-rahin alle, heitin hänen päällensä lautoja, höylänlastuja ja kaikkea muuta roskaa, mitä sain, ja riensin sitten ylös pelastamaan poika-raukkaa."
"Tule…"
"Mutta mikä Teillä on, isäni? Miksi Te olette niin kalpea?"
"Joutavaa! Tule vaan — joudu!"
"Te saatte uskoa minun toteni, että vaikka preussilaiset olisivat kääntäneet minun ylös ja alas, nurin ja oikein päin kuinka tahansa, niin ei minussa olisi ollut kykyä tekemään vähäisintäkään vastarintaa. Minä luulin aina vaan, että he juoksivat ja karjuivat meidän takanamme. Kerrankin kuulin minä, muka, hevosen laukkaavan täyttä nelistä peräämme ja silloin olin minä ihan nääntymäisilläni kauhusta. — Kun olimme päässeet onnellisesti aina siltain yli. aloin minä toki vähitellen tointua ja rauhoittua. Sant Denis vilisi väkeä täynnä. Ei mitään vaaraa, että kukaan voisi vainuta meitä enää täällä! — Silloin juolahti mieleeni ensiksi taas tuo tupa-hökkelimme.
"Kostoksi pistävät preussilaiset sen varmaankin tuleen, kun löytävät surmatun toverinsa — eikä puhettakaan naapuristamme, kalastaja Jacquot'sta, joka oli ainoa kylään jäänyt ranskalainen, ja joka voisi joutua kovaan pulaan, jos surmattu preussilainen löydettäisiin hänen läheisyydestään.
"Kuitenkin pitäisi sinun laittaa se pois tieltä," sanoin minä itsekseni, ja jota lähemmäksi Pariisia me tulimme, sitä ankarammin ahdisti tuo ajatus minua. Ties p—ru miksi, mutta tieto siitä, että tuo preussilainen oli minun kellarissani, tuskastutti minua. Saavuttuamme linnoituksille, en minä voinut kestää enempää: