"Ranta oli autio, huoneet pimeät. Kaikki hyvä! Minä konttasin alas aika kiireellä — vedin Hofmann'ini höyläpenkin alta — nostin hänen pystyyn, heitin selkääni, kuten säkin… Te voitte uskoa, se oli raskas tuo ryökäle!… ja sitte se vaara, eikä niin Herran einettäkään poskessa sitten varhaisen aamun… Jo luulin, etten milloinkaan jaksaisi perille. Paras vielä — noin puolitiessä rantaan — huomasin jonkun käyvän perässäni. Seisahdan heti — käännyn, katsahdan ympärilleni — ei niin sieluakaan!… Näkyi vaan kuu, joka nousi… Mutisen itsekseni: 'Varo! nyt heti alkavat vahdit ampua!'
"Hauskuuden lisäksi oli vesi Seinessä vielä sangen matalalla. Jos minä olisin jättänyt sen tuohon lähelle rantaa, olisi se killunut siinä paikallaan, kuin kaukalo. Minä menin yhä — kauemmaksi ja kauemmaksi… aina vaan yhtä vähän vettä! Minä en voinut, en jaksanut enää… jäseneni kankistuivat… Kun minä viimeinkin luulin päässeeni kyllin loitolle, niin heitin sen… No! Kas niin! Mene… Kyllä mar… tuossa se köllöttää. Ei mitään keinoa saada sitä liikkeelle!… Kaikeksi onneksi tuli kuitenkin viimein pieni tuulenpuuskaus. Seine liikkuu — ja minä suurimmaksi ilokseni tunnen, kuinka tuo haaska viimeinkin, vaikka aivan hitaasti, lähtee. — Onnea matkalle, ajattelin minä; kumarruin sitten, join hyvän siemauksen ja niin riensin kiireesti takaisin rannalle.
"Kotiin mennessäni näin minä Villeneuve'n sillalle jotakin mustaa keskellä virtaa. Etäälle näytti se vaan hirreltä, mutta hyvä, se oli minun preussilaiseni, joka seurasi virtaa alas Argenteuil'iin päin."
X.
Kommuunin turco.
Hän oli pieni rumpari algerilaisessa haja-ampuja-pataljoonassa. Hänen nimensä oli Kadour, kuului Djendelheimoon ja palveli siinä pienessä turcorykmentissä, joka Vinnyn armeijan perässä tunkihe Pariisiin. Hän oli ottanut osaa koko sotaretkeen aina Wissenburg'ista Champigny'yn asti ja liidellen kuin myrskylintu yli taistelukentän, pitäen aina itsensä, derbouka'nsa (pieni arapialainen rumpu) ja rautaiset rumpunapukkansa niin vilkkaassa liikunnossa, että kuulat eivät tietäneet, missä hänen tapaisivat.
Mutta talvi tuli, ja tuo pieni afrikalainen, jonka bronssin karvainen iho oli tykkitulen liedellä tummunut, ei voinut kestää yövartioimista ja liikkumattomuutta lumessa. Eräänä kauniina tammikuun aamuna löydettiinkin hän Marnen rannalta paleltunein jaloin ja vilusta kankistuneena.
Sotilassairasvaunuissa vietiin hän takaisin Pariisiin, ja eräässä sikäläisessä sairashuoneessa näin minä hänen ensikerran.
Surullisena, mutta kärsivällisenä kuin sairas koira makasi hän aivan hiljaa ja katseli ympärilleen suurilla leppeillä silmillään. Jos hänelle puhuttiin, hymyili hän, näyttäen hampaitaan. Siinä oli kaikki, mitä hän voi tehdä; sillä Ranskan kieli oli hänelle outo, ja töin tuskin voi hän sanoa sabir, tämä algerilainen "kontinkieli" sekoitus provensalisista, italialaisista ja arapialaisista kielistä, täynnä kirjavia sanoja ja lauseparsia, ikäänkuin poimituita simpukoita latinalaisen kulkuveden kaikilta aloilta.
Ainoana huvikkeenaan oli Kadour'illa rakas derbouka'nsa. Kun hän ihan kovin ikävistyi, otettiin se esille ja hänen annettiin lyödä siihen, vaikka tosin vaan aivan hiljaa, etteivät muut sairaat häiriytyisi. Silloin aina tuo musta muotoraukka, joka synkässä, kellervässä talvivalossa näytti niin kuihtuneelta ja sammuvalta, elähtyi kerrassaan sekä nauraen ja irvehtien kertoi kaikki polennon vaihdokset. Milloin löi hän merkin hyökkäykseen, ja huimassa naurussa heijasti silloin salama hänen valkoisista hampaistaan. Milloin taas kostuivat hänen silmänsä jonkun kotimaisen säveleen kaikuessa, hänen sieramensa suurenivat ja tuossa tympeässä sairashuoneen ilmassa, pullojen ja kääreiden keskellä kangasti ehkä hänelle Blidahl'in herttaiset orangilehdot ja naastit moorilaiset naiset, jotka valkohunnuissaan ja kasvullisuudesta tuoksuen menivät kotiinsa uimasta.