Näin kului kaksi kuukautta. Tällä ajalla oli paljon tapahtunut Pariisissa; mutta Kadour'illa ei ollut vähintäkään käsitystä niistä. Hän oli kyllä ennen kuullut väsyneitä ja aseettomia joukkoja marssivan ikkunoin alitse, joku aika senjälkeen oli hän kuullut tykistön vyöryvän e'espäin aamusta iltaan; sitten seurasi hätä kellon kaiku ja tykitys. Kaikesta tästä ei hän käsittänyt niin mitään — ainoastaan sen, että sotaa käytiin, ja että hän heti pääsisi ulos ja tappeluun, koska taas voi seisoa jaloillaan.
Eräänä kauniina päivänä otti hän derbouka'nsa ja läksi etsimään rykmenttiään. Hän ei ollut ennättänyt vielä kau'as, kun hän tapasi muutamia kommuuni-miehiä, jotka ottivat hänen mukaansa "La place'en" (Kommuunilaisten pääasema Place Vendôme'ssa).
Kun häneltä pitkän kuulustelun perästä ei voitu saada mitään muuta kun "bono bezef, macache bono" päätti päivän kenraali antaa hänelle kymmenen frankkia ja hevosen sekä asettaa hänen esikuntaansa. Tässä kommuunilaisesikunnassa oli vähän jokalajia; täällä oli punaisia asetakkia, puolalaisia levättejä, unkarilaisia takkia, väljiä merimies-mekkoja, kultaa ja samettia, nauhoja ja koristuksia, kirjavia neuloksia ja puuhkia. Nyt tuli pikku-turco sinipohja-kultakirjomekkoneen puna-turpanineen ja derbouka'neen ikään kuin naamiaisten täytteeksi.
Aivan iloisena olostaan näin hyvässä seurassa sekä aurinkopaisteen, tykkijyminän, katuliikkeen sekä aseiden ja vaatteiden kirjavan joukon hurmaamana, sekä sitäpaitsi aivan vakuutettuna siitä, että itse sota oli Preussia vastaan, vaikka sitä nyt käytiin vähän vapaammalla ja elävämmällä tavalla, yhdistyi tuo tietämätään karannut turco aivan hyväluuloisesti Pariisin suureen sekamelskaan ja tuli siinä silmänräpäyksen suuruudeksi.
Missä vaan hän ratsasti esiin, ottivat liittolaiset hänen aina vastaan suostumushuudoilla ja mieltymyksen osoituksilla. Kommuunilaiset olivat niin ylpeät siitä, että heillä oli turcokin, että sitä näytettiin, siitä kerskattiin, ja sitä kannettiin erityisenä kunnian-merkkinä, oikein ihmeenä. Kaksikymmentä kertaa päiväänsä lähetettiin hän la Place'sta sotaministeriöön, sotaministeriöstä Hôtel de Ville'en. Olikin jo niin kauan huudettu heidän korviinsa, että heidän meriväkensä oli vaan paljas luulottelu, eikä heidän tykkiväkensäkään mikään todellinen tykkiväestö. Mutta tämä kuitenkin oli oikea todellinen turco. Tullaksensa vakuutetuksi siitä tarvitsi ainoastaan nähdä hauen alituista uteliaisuutta todistavan apinamaisen naamansa ja tuon kesyttömän elävyyden hänen pienessä ruumiissaan, kun hän konkotutti suurta hevostaan, leikikkäästi heitteli aseitaan ja otti niitä taas kiinni ilmassa, hirnulla ja uimalla, joka arapialaiselle on niin omituista.
Yksi puuttui kuitenkin Kadourin hyvin-voinnissa — hän olisi, näet sen, tahtonut tapella ja puhua ruudin kieltä; mutta onnettomasti kyllä vallitsi sama tapa kommunisti- kuin keisari-vallassakin — päällikkökunta meni harvoin tuleen.
Kun hänen ei tarvinnut olla harjoituspalveluksessa eikä katselemuksissa, vietti tuo yksinäinen turco-raukka aikansa Vendôme-kentällä tai sotaministeriön pihoilla noiden kokoon haalittujen leirien seassa, jotka olivat aina täynnä avonaisia viina-astioita ja avatuita silavatynnyreitä, sekä huolettomasti ympäriheitetyitä ruokavarakasoja, jotka johdattivat mielen piirityskauden nälkäaikoihin.
Liian hyvä mahomeettilainen ottaakseen osaa toveriensa mässäämiseen, pysyi Kadour loitolla, tyynenä ja selvänä, pitäen huolta puhdistusseremonioistaan eräässä pihan kolkassa, ja valmisti muutamasta ryynikourallisesta yksinkertaisen "kousskouss'insa" (eräs arapialainen kansallisruoka). Kun hän sitten oli huvitteleinut suorittamalla jonkun laulun pätkän derbouka'llansa, kääreytyi hän vaippaansa ja nukkui leiritulen liedelle.
Eräänä aamuna toukokuussa heräsi pieni turcomme hirmuisesta ammunnasta. Sotaministeriö oli liikkeessä, kaikki ihmiset riensivät pois täydessä pa'ossa. Aivan koneellisesti seurasi hän esimerkkiä, hyppäsi hevoselleen ja ratsasti päällikkökunnan perää.
Kadut kaikuivat huimista rummun täräyksistä ja kuhisi hajoavista paataljoonista. Katukivitykset kiskottiin ja rintavarustuksia rakennettiin. Oli nähtävästi jotakin tavatonta tapahtumassa… Mitä lähemmäksi laivaveistämöä tultiin, sitä kiivaammaksi tuli ammunta, sitä hurjemmaksi meteli. Concorde-sillalla katosi esikunta Kadour'in näkyvistä. Tullen kappaleen edemmäksi, pääsi hän vielä hevosestansakin; se oli muuan kahdeksanauhainen (kenraalimerkki) tupsulakki, ihan välttämättömässä kiireessä päästä Hôtel de Ville'en katsomaan, mitä siellä tapahtui, joka sen otti. Raivossaan harmista juoksi vikkelä turcomme sille puolelle, missä taistelu kuohui. Juostessaan latasi hän chassepot-kiväärinsä hammastensa välistä mutisten: "Macach bono… Brissien…", sillä hänen käsityksessään olivat ne preussilaiset, jotka nyt paraillaan mursivat Pariisiin. Jo vinkuivat kuulat obeliskien ympärillä ja Tuilleripuiston lehdikossa. Rintavaruksen luona Rivolikadulla huusivat Flourens'sin kostajat hänelle: