Tällä kertaa oli pienellä piirakkaleipurilla täysi työ säilyttää tasapainoa. Mutta hän ja hänen torttukotelonsa olivatkin jo niin monta kertaa yhdessä harjoitelleet "kenkäluistelua" jäisillä kaduilla ja hypänneet niin usein "piiripotkua" keskellä käytäviä, että piirakat pääsivät tälläkin kertaa vaan paljaalla peljästyksellä. Onnettomuudeksi herättivät nuo laulut, nuo punaiset vyöliinat, tuo hälinä, ihmettely ja uteliaisuus pojassa halun tehdä pienen matkan niin hyvässä seurassa; ja kulettuaan huomaamattaan Hôtel de Villen ja Ile Saint Louis-saaren siltain ohitse, äkkäsi hän vasta tuon kurjan virran mukana vyöryneensä Jumala tiesi minne.
2.
Jo vähintäänkin viisikolmatta vuotta sitten oli herra Bonnicar'in luona ollut tapana syödä piirakoita sunnuntai-päivälliseksi. Kaksitoista lyötyä, kun koko perhe — pienet ja suuret — olivat kokoontuneet saliin, soi heleä ovikello rivakasti ja rohkeasti, johon yhteisesti vastattiin: "Kas!… tääll' ovat piirakat!"
Tuolia kolistain, sunnuntai vaatteita kahistain ja koko odottavan lapsisarjan helakasti nauraessa, asettui silloin tuo onnellinen porvarisperhe ympäri ruoka-pöytää, jolla piirakatkin olivat hopeaiseen hiiliasettiin säännöllisesti ladottuina.
Mutta sinä päivänä pysyi kello ääneti. Suutuksissaan katsoi herra Bonnicar uskolliseen seinäkelloonsa, jota täytetty haikara koristi, ja joka ei milloinkaan jätättänyt eikä edistänyt. Lapset seisoivat haukotellen ikkunassa vahtien siihen kadunkulmaan päin, mistä piirakkapoika tapasi tulla. Haastelun lakattua ja nälän tuosta yks'toikkoisesta kahdentoista lyönnistä kiihdyttyä, rupesi ruokasali näyttämään aivan tyhjältä ja synkältä, jos ei huolita noista vanhanaikaisista pöytähopeoista hienolla damastiliinalla ja pyhkeistä, jotka töröttävät ympäri pöytää kankeina kuin poimutetut naisten ilmaläyhkät.
Vanha emännöitsiä oli useampia kertoja käynyt sisässä ja kuiskannut hra Bonnicar'in korvaan jotakin paistin paahtumisesta ja herneiden liiaksikiehumisesta… mutta hra Bonnicar oli itsepäinen eikä istunut pöytään, ennenkun olisi saanut piirakkansa; ja leipuri Sureau'hon täydellisesti katkertuneena, päätti hän mennä itse kuulemaan, mikä kumma oli syynä tuohon tavattomaan viipymiseen. Kun hän nyt vihasta hehkuen ja keppiään heitellen astui ulos portista, varoittivat häntä naapurit:
"Varokaa, hra Bonnicar… sillä väitetään, että versaillilaiset ovat murtauneet Pariisiin."
Mutta hän ei tahtonut kuulla mitään, ei edes kivääripauketta, joka Neuilly'sta raikui yli vedenpinnan, eikä itse Hôtel de Ville'n hätä-tykistöstäkään, joka vapisutti koko tämän kaupunginosan kaikkia ikkunoita.
"Äh, sinä Sureau!… sinä Sureau!"… Ja kiireessä matkassaan puhui hän itsekseen ja oli jo hengessä seisovanaan puotissa ja törkkäävänään kepillään permantoon niin, että ikkunat ja asettimet tärisivät.
Ensiksi purkui hänen vihansa Ludovik Filipin sillalla olevaa rintavarustusta vastaan. Täällä virui muutamia hurja-katseisia liittolaisia piehtaroiden aurinkopaisteessa tuossa revityssä kadussa.