"Mitä ai'otte te, kansalaisemme?" Kansalainen selitti asiansa, mutta tuo piirakkajuttu herätti vaan epäluuloa ja vielä sitä enemmin, kun hra Bonnicar kauniissa pyhätakissaan ja kultasankaisissa silmälaseissaan näytti aivan kokonaan vanhalta valtiopuoluelaiselta.
"Se on nuuskia," päättivät liittolaiset; "paras on siis lähettää hänen Rigault'in luo."
Neljä miestä, jotka olivat sangen halukkaat pääsemään rintavaruksesta, ohjasi heti tuota toivotonta mies parkaa edellään kivääriensä perillä.
Mihin matka piti, en tiedä, mutta puolen tuntia senjälkeen olivat he kaikki, niin vartiat kuin vankikin, hallituksen joukkojen vallassa ja asetettuna pitkään vankimatkueesen, joka oli valmiina Versailles'iin vietäväksi.
Hra Bonicar teki vastalauseensa yhä kiihtyvämmällä innolla, kohotti keppiään ja kertoi kyllä sadoin kerroin asiansa; mutta onnettomasti kyllä, näytti tuo viaton piirakkajuttu nytkin, juuri kaikessa tässä tavallisten olojen näin perinjuurisessa mullistuksessa, niin mahdottomalta, niin uskottamattomalta, että upseerit vaan nauroivat sille:
"Hyv'on — hyv'on, ukkosemme — hyvä… te saatte selittää asianne likemmin Versailles'sa!"
Ja yli Champs-Elysées'in, jotka vielä olivat ruutisavuun verhottuina, läksi matkue liikkeelle kahden sotamiesrivin välissä.
3.
Vangit astuivat viisittäin tiheissä riveissä. Joukon hajoamista estääkseen pakoitettiin heidän käymään käsikädessä; ja niin polki tuo suuri ihmisjoukko tietä tomussa ja pölyssä jytinällä sellaisella, joka muistuttaa rankkasateen ropinaa.
Onneton Bonnicar luuli näkevänsä unta. Hengestyksissään ja hiestä valuen sekä pelvon ja väsymyksen hurmeessa käydä laahasi hän matkueen loppupäässä kahden vanhan puoskari-ämmän välissä, jotka oikein lemusivat viinalta ja lamppuöljyltä; ja kun hän taukoamatta kiroten ja pahkiloiden jahki sanoja "piirakkapoika… piirakat", niin luultiin hänen menettäneen järkensä.