Ja totta onkin, että ukkoraukan pää ei ollut hetikään selvillä. Ja mitä oli se, jonka hän luuli näkevänänsä tuolla loitolla pölypyörteiden seassa, kun töyränteiden ja notkelmain yli kulettaessa matkueen rivit vähän erosivat, joll'ei juuri piirakkapojan valkoinen takki ja lakki? — Ja vielä kyllä kymmenet kerrat tällä matkalla näytti tuo vähäinen valkea haamu väilähtävän hänen silmiinsä ja taas katoavan sotilaspukujen, mekkojen ja rääsyjen sekaan, juuri kuin vartta vasten kiusoitellakseen häntä.
Vihdoin hämärässä saavuttiin Versailles'iin, ja kun väkijoukko äkkäsi tuon vanhan silmälasikkaan porvarin hurmehtuneena, pölyisenä ja vauhkana, niin päätettiin yleensä, että hänen ulkomuotonsa kuvasi mitä perinpohjaisimman roiston. Kuuluipa huutoja esim:
"Se on Felix Payât… ei, se on Delescluze."
Jalkaväki-vartiostolla oli täysi työ saada hänen vahingoittumattomana kukkaistarhaan. Vasta siellä sai tuo kurja matkue hajaantua, oijahtaa maahan ja hengähtää. Toiset nukkuivat, toiset kiroilivat, uhoittelivat tai itkivät; mutta onneton hra Bonnicar ei voinut itkeä eikä nukkua. Istuen muutaman portaan astimella, pää käsiinsä kätkettynä sekä puolikuolluksissa nälästä, väsymyksestä ja häveliäisyydestä, läpikävi hän ajatuksissaan koko tämän onnettomuuden päivän: lähtönsä kotoa, odottavan perheensä levottomuus, katettu pöytä, joka varmaankin vielä odotti hänen kotiintuloaan, sekä sitten masennukset, pyssynperän työkkäykset, solvaukset y.m. — ja kaikki tämä vaan muutaman epäluotettavan piirakkaleipurin tähden!
"Hra Bonnicar, tässä ovat teidän piirakkanne…" kuului nyt ääni aivan lähellä häntä. Tuo kunnon ukko katsahti ylös, ja mitä?… ihan hänen edessään seisoi piirakkapoika, joka oli joutunut kiinni yhdessä tasavallan lellilasten kanssa, ja otti nyt piirakkasäiliönsä valkoisen kaatinsa alta, avasi liinakäärröksen ja tarjosi sisällön hänelle.
— — — — — — — —
Ja niinpä kävi vaan, että hra Bonnicar tänäkin sunnuntaina, ikäänkuin kapinan ja vankeuden uhallakin, söi kun söikin tavanmukaiset piirakkansa.
XII.
Chauvin'in kuolema.
Ensikerran kun minä hänen tapasin oli se muutamassa rautatievaunussa, eräänä elokuun sunnuntaina, juuri aivan tuon, silloin niin sanotun, "espanjalais-preussilaisen sekaannuksen" ensi-alussa. Minä en ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt, mutta tunsin kuitenkin heti paikalla. Pitkä laiha vartalo, harmaa tukka, liekkivät kasvot, kiverä nokka, pyöreät, aina säihkyvät silmät, jotka eivät koskaan käyneet leppeämmiksi, paitsi katsellessaan tuota tähditettyä herraa sohvan nurkassa, sekä matala, ahdas, itsepintainen otsa — otsa sellainen, johon, siinä aina ihan sama ja aina ihan samaan suuntaankin herkeämättä työskentelevä ajatus oli vihdoin uurtanut yhden ainoan syvän juovan; mutta muuten vaihtelehtavan sävyisyyden ja pikaisuuden täydellinen sekoitus — kaikki tämä, mutta erittäinkin tuo hirveästi korraava "rr'ien" jyrinä, kun hän puhui "la Frrrançe'sta" ja "le drrrapeau frrrançais'sta"… oli huomiota herättävää.