Kuinka olisikaan siis voitu pysyä vapaina tuosta elävästä levottomuudesta, joka päivät pääksytysten juoksi kokoilemassa uutisia ja kuulutuksia, ja joka hoipperoi kaiket yöt ympäri kaupunkia, tuskallisin ja sekavin kasvoin, jotka kaasuliekkien valaisemina näyttivät aivan aaveen-omaisilta? — Näinä iltapuhteinakin kohtasin minä Chauvin'in. Hän kulki puistokaduilla joukosta joukkoon, piti puheita äänettömälle kansajoukolle, oli aina täynnä toivoa ja hyviä uutisia, oli varma voitosta vaikka miten ja huudahti jokaiselle kyllä kymmenet kerrat sen kalleimman vakuutuksen, että Bismarck'in valkoinen ratsuväestö on lyöty viimeiseen mieheen…
Kummallista! Chauvin ei näyttänyt minusta enää niin naurettavalta! Ja vaikka tosin en uskonut sanaakaan hänen jutuistaan, ei se haitannut; sillä ne kaikessa tapauksessa kuitenkin huvittivat minua. Selvästi tunsi, että tuossa pirun miehessä, vaikka hän olikin silmitön, hullun kopea ja tietämätön, hehkui elävä väsymätön voima — ikäänkuin sisällinen liekki, joka lämmitti sydäntä.
Ja juuri tällaista liekkiä tarvittiinkin tuona pitkänä piiritysaikana, tuona kauheana talvena, jona koiran ja hevosen liha oli jokapäiväistä leipäämme. Ilman Chauvin'ia, sen voivat vaikka kaikki pariisilaiset todistaa, ei Pariisi olisi kestänyt piiritystä kahdeksaa päivää.
Trochu oli alusta aikain sanonut: "Vihollinen tulee sisään, koska vaan tahtoo!"
"Se ei tule sisään!" väitti Chauvin. Chauvin'illa oli luottamus, Trochu'lla ei. Chauvin luotti kaikkiin, hän; — hän luotti korkeasti asianomaisiin sotaohjelmiin, Batzaine'en, hyökkäykseen. Joka yö kuuli hän Chanzy'n tykkipaukkeen Etampes'in puolelta päin, Faidherbe'n kuularuiskutuksen Enghien'in takaa, ja mikä parasta, mekin kuulimme ne, mekin; — siihen määrään oli tuon rohkean hupsun henki lopuksi tunkeutunut meihin kaikkiin.
Kunnon Chauvin!
Hän juuri, tuo levoton henki, oli myöskin se kaikkia siilova silmä, joka aina ennen kaikkia muita keksi kyyhkysten valkoiset siivet sinervää, synkkää taivaanrantaa vasten. Kun Gambetta lähetti meille noita monia "tarasconnadiansa", oli se aina Chauvin, joka kaikuvalla äänellään luki ne julki kaupunginhallituksen portilla. Niinä… joulukuun öinä, kun pitkät rivit vilun-sinisiä ihmisiä seisoi odottamassa teuraspuotien edustoilla, otti Chauvin miehekkäästi paikkansa rivissä, ja kiitos olkoon hänelle, oli noilla nälkiintyneillä vielä voima nauraa, laulaa ja ottaa rinkitanssin lumessa…
"Le, lon, la, laissez les passer,
les Prussiens dans la Lorraine."
[Antaa mennä kuten nukuksissa,
Preussilaiset ovat Lotringissa!]
hyräili Chauvin ja antoi kalossien pitää polentoa; ja villa-hunnuissaan hymyilivät vaaleat muodot saaden siitä elähyttäviä terveyden vivahduksia.