Mutta oi! Kaikki tämä ei hyödyttänyt mitään. Eräänä iltana, mennessäni Drouot-kadun ylitse, näin minä tuskallisen ihmisjoukon äänetönnä tungehtivan kaupungin hallituksen ympärillä ja kuulin tuossa suuressa, äänettömässä, pimentyneessä Pariisissa Chauvin'in koroitetun äänen mitä juhlallisimmasti huutavan: "Meikäläiset ovat miehittäneet Montretout-kunnahat".
Kahdeksan päivää senjälkeen oli kaikki lopussa.
Siitä hetkestä alkain näin minä Chauvin'in ainoastaan aniharvoin. Jonkun kerran tapasin hänen vielä puistokaduilla viittelemässä ja puhumassa revanchesta (kostosta) — vielä viimmeinen koriseva "r"; mutta kukaan ei kuunnellut häntä enää. Iloitseva Pariisi janosi huvejaan, työtelevä Pariisi kostoaan, ja Chauvinparka haaskasi suuria sanojaan ja vengeitään aivan turhaan; väkijoukot vaan hajosivat hänen tullessaan, sen sijaan kuin olisi pitänyt ryhmistyä hänen ympärilleen.
"Hullu," sanoivat muutamat.
"Nuuskia, vakooja!" huudahtivat toiset.
Tuli sitten kapinan-aika: "punainen lippu" ja "kommuunilaisuus". Pariisi joutui "mustain", roskaväen valtaan. Epäluulon alaiseksi joutuneena täytyi Chauvin'in pysyä kotonaan. — Ja kuitenkin, kun viimmeinen kurjuuden päivä tuli, seurasi ihan itsestään, että hänkin oli mukana, vaikka vaan istua rykytti eräässä Vendômekentän kulmassa. Aavistettiin hänen kuitenkin olevan kansajoukossa, ja katupojat pilkkasivat, vaikka eivät nähneetkään häntä.
"Ähää! Chauvin!" huudeskelivat he, ja kun muistopatsas kaatui, nähtiin preussilaisten upseerien, jotka joivat Champagne'a eräässä esikuntatoimiston ikkunassa, kohottavan lasinsa ja pilkaten huutavan: "Ha! ha! ha! mossié Chaufin!"
Aina toukokuun 23 päivään asti ei Chauvin antanut niin merkkiäkään itsestään, josko hän enää edes elikään. Erään kellarin syvyyteen kätkeytyneenä piehtaroi tuo raukka epätoivoissaan siitä, että itse ranskalaiset tulikuulat suhisivat taas Pariisin kattojen ylitse. Viimein eräänä päivänä piti hän varalla ja hiipi ulos juuri kahden vastakkaisen tykityksen väliin. Katu oli autio ja ikään kuin entistään leveämpi. Toisella puolella kohoui uhkaava rintavaruste tykkineen ja punalippuneen; toiselta taas lähestyi kaksi pientä Vincennes-soturia laahien muurin vierustaa savustunein kasvoin ja oi'ennetuin pyssyin. Versailles'ilais-joukot olivat juuri murtautuneet Pariisiin.
Chauvin tunsi sydämmensä sykkivän ilosta. "Eläköön Ranska" huudahti hän ja riensi sotilaita vastaan. Mutta hänen äänensä häätyi kaksinkertaisesta kivääripamauksesta. — Onnettomasta erehdyksestä oli tuo onneton heittäytynyt kahden sotivan vihollisparven väliin ja kaatui keskinäisen vihan uhrina. — Hän kieri rikkinäisessä kadussa ja siihen jäi hän makaamaan kahdeksi päiväksi leveillä käsin ja liikkumattomin kasvoin.
Näin kaatui Chauvin yhtenä meidän sisällisten meteliemme uhrina, ja hänessä meni viimeinen ranskalainen!