Valjuna pilkistää illan talvinen auringon-säde yli raasitun kentän, ja kun hänen silmänsä seuraavat tuota kaihoa auringon laskua, joka kimaltaa hänelle kuvia toivehikkaan aamun koista, tuntee hän, miten lumi on sulanut hänen ojennetun kätensä alla, ja miten sen alta pistäytyy ylös heikko oras, itävän siemenen pieni sirkkalehti.
O, sinä elinvoiman ihme! Haavoitettu tuntee uudesta elpyneensä. Tukeutuen molemmin käsin isänmaahansa, kokee hän nousta seisoalleen. Pakoon valmiina vaanivat nuo kolme petolintua vielä häntä, ja kun ne näkevät hänen puoli seisoallaan vielä vapisevin liikkein haparoivan hävinneitä aseitaan, niin lentävät ne pimenevän yön hämärässä yhdessä tiehensä. Siipien suhina ja nokkain naksutus kuuluu kyllä kauan ilmasta, mutta sortunut sotilas on noussut!
KERTOMUKSIA PARIISIN JA ETELÄ-EUROOPAN KANSAN-ELÄMÄSTÄ.
I.
Notario.
Yh — tuollainen sumu!… mutisee tuo kunnon mies tullessaan kadulle. Hätäisesti nostaa hän kauluksensa ylös, kiinnittää suuhisensa suunsa eteen ja lähtee hyräellen, allapäin ja kädet takataskuihin pistettyinä astumaan työhuonettaan kohden.
Sumua aika-tavalla — se on toden totta. Kaduilla voipi sentään jotenkuten; sillä suurissa kaupungeissa ei pysy sumu kauemmin kuin lumikaan. Katot silpoavat sen siekaleiksi, muuriseinät imevät sen itseensä; se tunkeutuu huoneisiin heti, kun ovia vaan avataan sekä saa astimet niljakkaiksi ja käsipuut kosteiksi. Vaunujen liikunto, jalkalaisten, joilla on niin kiire, ja jotka ovat niin köyhiä — kaikki nämä repivät, murtavat ja hajoittavat sen. Se imeytyy konttoristien kuluneisiin ja ahtaisiin vaatteisiin sekä puotineitosten sadekappoihin, tunkeutuu heidän hienojen harso-huntujensa läpitse ja peittää kuin kalvo heidän suuret, vaksikankaalla verhotut lippaansa. Mutta siellä autioilla laitureilla, silloilla, pitkin rannikoita, viralla ja ylhäällä Nôtre Dame'n takana, missä nouseva aurinko luo valoaan, joka muistuttaa hämärästä yölampusta — siellä seisoo se raskaana, läpipääsemättömänä ja liikkumattomana pilvimuurina.
Mutta kylmästä ja sumusta huolimatta näkyy kysymyksessä oleva mies menevän laiturilta laiturille tullakseen virkahuoneelleen. Hän olisi voinut ottaa jonkun toisen tien, mutta virralla näyttää olevan joku salaperäinen vetovoima häneen. Hänen huvinsa oli luovautua pitkin sillankäsipuita ja pitkin toimettomain käveliäin kyynnärpäiden kuluttamia laiturien-kaiteita. Tällä tunnilla ja tässä seudussa ovat tyhjäntoimittajat harvinaisia. Kuitenkin kohtaa silloin tällöin jonkun vaimon, joka liinavaate-takka olallaan pysähtyy ja levähtää kaidepuuta vasten, tai jonkun muun raukan, joka kumarruksissaan tähystelee vettä synkin kasvoin. Silloin käännähtää mies ja tähystää uteliaasti heitä, ikäänkuin joku salainen ajatus hänessä asettaisi nuo ihmiset johonkin yhteyteen virran kanssa.
Se ei ole tänä aamuna viehättävä, tuo virta. Sumu, joka nousee veden viristä, näyttää painavan sitä. Nuo jylhät katot epätasaisine ja nojautuvine savupiippuineen, jotka kuvastelevat ja ristiävät toisiaan keskellä virran juopaa, näyttävät jonkinlaiselta kamalalta tehtaalta, jonka tarkoituksena on varustaa Pariisi Seinen syvyydestä — usvalla. Mutta kysymyksessä oleva mies ei näytä pitävänkään kaikkea tuota niinkään sulottomana. Kosteus tunkeuu häneen kaikilta tahoilta, hänessä ei ole ainoaakaan kuivaa lankaa, mutta kuitenkin käy hän vihellellen edelleen ja myhäilee tyytyväisenä turpaimensa suojassa.
Mutta hänellä on ollutkin hyvää aikaa tutustua Seinen sumuihin. Ja sitä paitsi tietää hän, että, perille päästyään, odottaa häntä pehmeä nahkakertainen jalkasäkki, hehkuva nuotio humisevassa pesässä sekä pieni paistinpannu, jossa hän joka aamu valmistaa eineensä. Nämä ovat pikkuvirkamiehen nautinnoita elämästä — vankeushuveja moisia, joita arvostella ei ole tilaisuudessa kutkaan muut, kuin sellaiset olentoraukat, joiden koko elämä voi mahtua pähkinän kuoreen.