"Minä en saa unohtaa ostaa itselleni omenoita", sanoo hän tämän tästäkin itsekseen, viheltää sitten taas ja kiirehtää askeleitaan.
Laituria — aina vaan laituria; sitten silta. Viimein pysähtyy hän Nôtre Dame'n takana. Tässä paikassa saarta on sumu sakeampi kuin muualla. Se tulee tähän kolmelta taholta, upottaa korkeat tornit puoliksi ja pakkautuu mutkaan, missä silta tekee käänteen. Täällä seisahtaa miehemme; hän on paikalla.
Epäselvästi näkyy muutamia synkkiä haamuja ihmisistä, jotka istua kyryttävät käytävillä ja näyttävät niin odottavilta; ja ikäänkuin kävelypaikkain veräjillä ja ravintolain ovilla näkyvät täälläkin hedelmäkaupusteliain vasut levittävän viehättävät rivinsä appelsiinia, kyrsiä ja omenoita.
Oi, mitä oivallisia omenoita! Kuinka raikkaina ja punertavina ne kimaltavat kastehelmien alta… Yks' toisensa perään katoaa näistä hänen taskuunsa hymyillessään kaupustajattarelle, joka istuu hytisten jalat hiilipannulla; sitten avaa hän erään portin sumussa ja menee yli pienen pihan, jossa seisoo hevonen kärryaseissaan.
"Jotakin kai meille?" kysyy hän ohitse mennessään.
"Niin niin, mutta se 'jotakin' on jotakin kuitenkin", vastaa läpimärkä ajuri.
Joutuisasti astuu hän silloin virkahuoneesensa.
Täällä on lämmin, täällä saattaa voida kerrassaan hyvin. Jalkasäkki on paikallaan. Pieni nojatuolinsa odottaa häntä valoisassa paikassa aivan lähellä ikkunaa. Sumu, joka killuu, kuin varjostin, ruutuin edessä, tekee valon suloiseksi ja miellyttäväksi ja kirjalautikolla kekottavat suuret vehreäniskaiset kirjat säännöllisesti pystytettyinä. Totta on, että tuskin voipi sattua iloisampaan, hauskempaan, ja paremmasti hoidettuun virkahuoneesen. Mutta mikä tuntuu niin kummalliselta, on tuo valuvan veden ääni, joka ympäröitsee sen joka puolelta, kuin laivan kajuutan. Tuolla alhaalla loiskii Seine natisten siltapylväitä vasten ja särkee vaahtoisat aaltonsa saaren nokkaan, jolle rantaroska kosottain kokoontuu. Ja sisällä itse huoneessa kuuluu ylt'ympäri suojaa taukoamaton solina, — ääni sellainen, kuin täysinäisiä sankoja tyhjennettäisiin — tai taukoamatta kestävästä kurikkapesusta. En tiedä minkätähden — mutta tuntuu ainakin kuin läpi-jähmettyvänsä jo ainoastaan tuon veden-solinan paljaasta kuulemisesta. Tuntee kyllä, että se putoaa kovaan pohjaan, että se kimmahtaa kivipermantoon, marmori-paasiin, jotka sitä vielä yhä enemmin jäähdyttävät.
Mitä alituista pesemistä mahtaa heillä olla puhdistettavana tuossa eriskummaisessa huoneessa. Ja kun taas solina hetkittäin taukoaa, kuuluu sisempää taukoamaton tippuminen, tippa tipalta, kuten suoja-ilmalla tai rankkasateella. Näyttää siis siltä, kun sumu, pakkauduttuaan katoille ja seinille, sulaisi nyt pesänlämmössä ja irtautuisi pisaroina.
Mutta miehemme ei huoli siitä. Hän antautuu ihan kokonaan omenoihinsa, jotka alkavat nyt piipittää paistinpannussa ja levittävät vienon karamelli-hajun, ja tämä kaunis sointu ehkäisee hänen kuulemasta tuota yksitoikkoista ääntä, tuota kamalaa veden nokkumista.