Ja tuo pääkorttieri ei ole kuitenkaan kaukana täältä. Se on tuolla tuossa kauniissa, Ludviki XIII aikakauden tapaan rakennetussa huvilinnassa, jonka ruskeat, sateen valamat tiiliseinät pilkoittavat noiden rantatöyrällä lehottavien lehtojen välitse. Todellakin ruhtinaallinen asunto, joka on kyllin arvokas kantamaan Ranskan marskin lippua! Tuon kiviaidalla reunustetun syvän ojan takana pengertyy raitis, sametinsiro sekä täysinäisillä kukkas-astioilla ympäröity nurmivaippa, joka ulottuu aina huvilinnan portille asti. Herrasväen erityisen piirin toisella sivulla avauvat karsittujen puistokäytäväin perspektiiviset valoaukot ja päilyvät hanhilammikot levittävät kimaltavat vesikuvastimensa sekä riikinkukot ja kultafasaanit kuhertain leuhtovat siipiään suuressa kiinalaiskuosisessa lintulakassaan.
Vaikka omistajat ovat paenneet tästä huvilinnasta, ei huomata täällä kuitenkaan sitä hylkiöläisyyttä eikä sitä autioisuutta, joka aina seuraa sodan jälkiä. Sotajoukon-johtajan vallanmerkki on suojellut kaikki, aina pienimpään nurmen nukkaan asti, ja siinä on aina jotakin suurta, jotakin vaikuttavaa, kun näin keskellä sodanpauhua tavataan tuollainen ylevä tyyneys, tuollainen säännöllinen järjestys, tuollainen syvä hiljaisuus, joka kuuluu vaan asiain tavalliseen menoon.
Rankka-sade, joka tuolla alhaalla kasaa mutaa maantiellä ja kaivaa syviä lokajuopiaan kaikkiin suuntiin, on täällä ainoastaan ylevä, korkeasäätyinen sateenvihma, joka vaan heleyttää tiiliseinäin värin, ruohovaipan vihannon sekä hanhilauman valkoiset höyhenpuvut. Kaikki loistaa ja kaikki on rauhallista. Ja jollei olisi tuota lippua, joka liehuu katon huipulla, eikä noita kahta sotamiestä, jotka seisovat vahdissa ristikkoveräjällä, niin ei voisi milloinkaan aavistaa olevansa pääkorttierissa.
Hevoset lepäävät tallissa. Siellä täällä tapaa hevosten hoitajia ja lähettiläitä, jotka astuskelevat kartanolla ja viihtyvät keittolan läheisyydessä, tai näkee jonkun puutarha-työmiehen punaisissa housuissaan, joka tyynesti haravoitsee tuon uhkean huvilinnan suurta hietikko-pihaa.
Ruokasalista, jonka ikkunat antautuvat linnan suurille rappusille päin, näkyy puoleksi korjattu pöytä, jonka rypistetyllä liinalla on avatuita pulloja sekä tyhjiä tahrituita lasia, siis lyhyesti kaikki, mikä todistaa äsken päätetystä juhla-ateriasta.
Sivuhuoneesta kuuluu äänten, naurun ja vieriväin piljaartipallojen sekä kilisevien lasien melua.
Ranskan marski on piljaartipelin hommassa, ja sentähden saa sotajoukko odottaa käskyä.
Kun marski kerran pääsee peliin, voisi vaikka taivas remahtaa; sillä ei mikään maailmassa voi keskeyttää hänen peliään.
Piljaarti!… Se on tuon suuren miehen heikkous. Hän seisoo siinä, juhlapuvussaan, rinta täynnä kunniamerkkiä, vakaana kuin tappelukentällä, loistavin katsein, hehkuvin poskin: puolisesta, pelistä ja kulauksista aivan kuumentuneena. Adjutanttinsa ympäröivät häntä notkeina, nöyrinä ja aivan ihmeissään jokaisesta hänen töyttäyksestään. Kun marski voittaa pallon, ryntäävät kaikki kilvassa merkki-taululle; kun marskia janottaa, kilpailevat kaikki hänen lasinsa täyttämisen etuoikeudesta. Nuo häälyvät töyhtöt, nuo kilisevät olkapoletit, nuo ritariristit ja arvomerkit, nuo kauniit hymyilyt, nuo keveät hovikumarrukset, kaikki nuo lelukoristukset ja sotilasvaatteukset tässä korkeassa, tammipermanto-salissa, josta näköala antautuu puistoon ja linnan pihoihin — kaikki tämä johtaa mielen Compiègnen syyshuveihin ja tarjoaa sangen miellyttävän levähdyksen katseelle, joka juuri on silmäillyt noita läpimärkiä sotilaskauhtanoita, jotka tuolla alahalla reunustavat tien ja muodostavat niin äänettömiä ryhmiä rankassa vesisateessa.
Marskin vastapelaaja on eräs vähäläntä, topattu, kiherretty, sormikoitu alikapteeni ja piljaartipelissä mies moinen, joka kyllä voisi syöstä vaikka kaiken maailman marskit tappioon; mutta hän ymmärtää pysyä asianomaisessa arvoeroituksessa ylipäälliköstään, eikä siis tahdo voittaa, mutta eipä aivan helposti hävitäkään. Hän on, kuten sanotaan: tulevaisuuden mies…