Olkaa varoillanne, nuorukainen, pitäkää kohtuullinen tasapaino! Marskilla on viisitoista ja teillä kymmenen. Aivan oikein, että pelaatte pelin loppuun vaan tällä tavalla, niin olette vaikuttaneet ylenemiseenne enemmän, kuin jos olisitte seisonut toisten kanssa tuolla ulkona rankassa vesisateessa, ryöjännyt hienon pukunne ja tummuttanut olkapolettienne loistavan kultauksen, odottaessanne moista käskyä, joka ei milloinkaan tule!
Todellakin innostuttava peli. Pallot kierivät, nyrvivät toisiaan, ja vilisten vaihtelehtavat värit piljaartipöydällä.
Yht'äkkiä soilahtaa tykkilaukauksen salama taivaalle. Kolkko jyrinä täristää ikkunoita.
Kaikki säpsähtävät ja katsovat toisiinsa rauhattomina. Yksin marski ei ole nähnyt, eikä kuullut mitään! Kumartuneena piljaartille on hän juuri ottamaisillaan takapaukon — sillä takapaukko juuri onkin hänen paras — avunsa.
Taas uusi leimaus! Ja vielä uusi. Tykkipaukaukset vuoroittelevat ja saavuttavat toisensa. Adjutantit rientävät ikkunaan. "Mahtanevatkohan preussilaiset todellakin hyökätä…?"
"No sama, hyökätkööt!" lausuu marski liiduten piljaartikeppiään. "On vuoronne, kapteeni!"
Upseeristo kauhistuu hämmästyksestä. Turenne nukkuneena tykkivankkurille ei ole mikään, verrattuna tähän marskiin, joka ratkaisevimpana hetkenä saattaa seisoa noin tyynenä piljaartin vieressä…
Yhä vaan yltyy meteli. Tykki-ukkoseen sekaantuu vielä kuularuiskujen helvetillinen ramina sekä kivääritulen sätke. Punerva, syrjiltä musteneva savu alkaa tupruta tuolta nurmikkokentän takaa. Koko se puoli puistoa on pistetty tuleen; pelästyneet fasaanit rääkyvät lakassaan; arapialaiset hevoset haistavat ruudinsavun ja kamppaavat parsissaan. Pääkorttieri alkaa tulla liikkeesen. Lähetti seuraa lähettiä. Kuriirit kiitävät täyttä karkua. Marskia kysytään.
Mutta marski ei päästä puheelleen. Olenhan jo huomauttanutkin, ett'ei mikään mailmassa voi keskeyttää hänen peliään.
"On vuoronne, kapteeni!"