Ohikulkijat ilmaisivat paheksumisensa ja jatkoivat matkaansa.
Pienokais-raukka oli istunut täällä jo kahdestatoista. Äitinsä oli nostanut hänet tuolille, sanoen: "ole kiltti." Siitä lähtien oli hän odottanut. Kun hän itki nälissään, oli hedelmäkaupustelijatar vastapäätä antanut hänelle leipäpalan ynnä hilloa. Mutta tämä kestitys oli aikoja loppunut, ja pienokainen oli taas ruvennut itkemään. Kovin oli polonen peloissaan! Pelkäsi koiria, mitkä lähellä kuljeksivat, pelkäsi pimeän lähenemistä, pelkäsi outoja ihmisiä, jotka puhuttelivat häntä, ja hänen pikku sydämensä sykki rajusti povessa, ikäänkuin kuoleman kielissä olevan linnun.
Ihmisjoukko hänen ympärillään vaan lisääntyi, ja poliisi tarttui äkämystyneenä hänen käteensä, viedäkseen poliisi-asemalle.
"No, eikö löydy ketään, joka huolii hänestä?"
"Malttakaa vähän!"
Kaikki kääntyivät puhujaan. Tällä oli suuret punakat, perin rehelliset kasvot, jotka nauraa hölöttivät niin että suupielet miltei ulottuivat messinkirenkaisiin korviin.
"Malttakaa hieman! Jollei kukaan muu hänestä huoli niin minä otan."
Hänelle huudettiin.
"Sepä joltain kuulostaa!"
"Se oli oikein tehty!"