— Hänet voisi syödä suuhunsa siinä, sanoi äiti.
Pahaksi onneksi olin kovin pieni, ja se saattoi minut epätoivoon. Ajatelkaa, että varpaillekin nousten tuskin ulotuin Caduffen, meidän sveitsiläisvahtimme valkoisia sukkia korkeammalle. Sitäpaitsi olin niin hento!… Kerran kun minun messussa piti muuttaa raamattu toisesta paikasta toiseen, vei tuo suuri, raskas kirja minut nurin. Kaaduin pitkin pituuttani alttarin astuimille. Pulpetti särkyi ja jumalanpalvelus keskeytyi. Oli helluntaipäivä. Semmoinen häpeä!… Näitä pienuudestani johtuvia vastoinkäymisiä lukuunottamatta, olin hyvin tyytyväinen kohtalooni, ja usein illalla maatapannessamme sanoimme Jacques'in kanssa toisillemme: »Kirkkokoulussa on oikeastaan hyvin hauskaa!»
Onnettomuudeksi emme saaneet olla siellä kauvan. Eräs perheen ystävä, yliopiston rehtori etelästä, kirjoitti eräänä päivänä isälle, että jos isäni tahtoi toiselle pojistansa vapaaoppilaspaikan Lyon'in lukiossa, niin oli hänellä se tarjota.
— Se sopisi Daniel'ille, sanoi isä.
— Entä Jacques? sanoi äiti.
— Jacquesko? Hänet minä pidän luonani, hän voi olla minulle avuksi. Muuten olen huomannut, että hänellä on halua kauppa-alalle. Me teemme hänestä kauppamiehen.
En toden totta tiedä, kuinka isä oli voinut huomata, että Jacques'illa oli halua kauppa-alalle. Siihen aikaan ei tuolla poika rukalla ollut halua muuhun kuin itkuun, ja jos häneltä olisi kysytty… Mutta häneltä ei kysytty, eikä minultakaan.
Ensimmäiseksi lukioon tullessani pisti silmääni, että minä yksin olin puettu puseroon. Lyon'issa eivät varakkaitten vanhempain pojat käy puserossa; siinä käyvät vain katupojat. Muitta minulla oli pusero, ruudukkainen pusero, tehtaan ajoilta; minä kävin puserossa, olin katupojan näköinen… Kun astuin luokkaan, alkoivat oppilaat virnistellä. Kuulin sanottavan: »Katsoppas, tuolla on pusero!» Opettajakin nyrpisti nenäänsä ja sai kohta vastenmielisyyden minua kohtaan. Siitä alkain puhutteli hän minua aina halveksivalla ilmeellä. Ei hän koskaan maininnut minua nimeltä, sanoi vaan: »No, sinä Pikku Mies». Ja kuitenkin olin sanonut hänelle vähintäin kaksikymmentä kertaa, että minun nimeni oli Daniel Ey-sset-te… Lopuksi ristivät toverit minut Pikku Mieheksi ja se nimi minulle jäi…
Eikä yksin puseroni minua eroittanut toisista pojista. Toisilla oli kauniit, nahkaiset koululaukut, ruusupuusta tehdyt hyvänhajuiset mustetolpot, kovakantiset vihot ja uudet kirjat, joiden alareunassa oli paljon muistutuksia; minun kirjani olivat vanhoja joen rannalta ostettuja homeisia, pahalta haisevia räysiä; niiden kannet olivat aina repaleiset, joskus puuttui niistä lehtiäkin. Jacques kyllä teki parhaansa niitä uudestaan sitoissaan pahvilla ja puusepän liimalla, mutta hän pani aina liiaksi liimaa, ja se haisi pahalta. Hän teki minulle myöskin koululaukun, jossa oli äärettömästi osastoja; se oli hyvin mukava, mutta aivan liian liimainen. Liimaaminen ja sitominen oli tullut Jacques'ille taudiksi, niinkuin itkeminenkin. Hänellä oli aina tulella koko joukko pieniä liimakuppeja, ja kun hän vaan hetkeksikään pääsi livahtamaan konttorista, niin hän liimasi, nitoi ja sitoi. Muun aikansa hän kuljetti tavarakääryjä kaupungilla, kirjoitti sanelun mukaan ja kävi ostoksilla, — oli siis kauppa-alalla.
Minä puolestani olin tullut huomaamaan, että vapaaoppilaan, joka käy puserossa, ja jota kutsutaan Pikku Mieheksi, täytyy lukea kahta kertaa enemmän kuin muiden ollakseen toisten vertainen. Ja toden totta. Pikku Mies luki kaikin voimin.