Silmät luotuina kädessään olevaan kirjaan, tuli hän hitaasti, suorana ja ylpeänä kahisevassa silkkimeressä portaita alas. Ensi näkemältä oli hän mielestäni kaunis, vaikka hieman kalpea; etenkin painui hänestä mieleeni pieni valkea arpi hänen toisessa suupielessään huulen alla. Minun kohdalleni tullessaan kohotti nainen silmänsä. Seisoin seinää vasten ruukku kädessä, tulipunaisena häpeästä. Ajatelkaahan, tulla yllätettyä kuin mikäkin vedenkantaja, kampaamattomana, vettävaluvana, ilman kaulusta ja paidan rinta auki … olipa se nöyryyttävää! Olisin tahtonut vajota maan alle… Nainen katsoi minua hetkisen kuningattaren armollisella katseella suoraan silmiin, suu hieman naurussa, sitten hän meni ohitseni… Sisääntullessani olin raivoissani. Kerroin tapahtuman Jacques'ille, joka teki aika tavalla pilkkaa turhamaisuudestani; mutta seuraavana aamuna otti hän sanaa sanomatta ruukun ja meni alas pihalle. Siitä lähtein meni hän joka aamu vedenhakuun; ja minä annoin hänen tunnonvaivoistani huolimatta tehdä sen. Pelkäsin liiaksi vielä kerran tapaavani ensimmäisen kerroksen naisen.
Kun askareet olivat toimitetut, lähti Jacques markiisinsa luo enkä nähnyt häntä ennenkuin illalla. Vietin päiväni aivan yksin Runottareni parissa tai sen parissa, jota kutsuin Runottareksi. Aamusta iltaan oli akkuna avoinna pöytäni edessä, ja tämän työpöydän ääressä istuin ja sepustelin aamusta iltaan loppusointuja. Vähän väliä pistäysi pikku varpunen juomassa minun räystäältäni: se katseli minua hetkisen nenäkkään näköisenä, sitten se meni juoruamaan tovereilleen, mitä minä tein, ja pian kuulin heidän pikku jalkojensa rapinan kivikatolla. Myöskin Saint-Germain'in kellot tulivat minua monta kertaa päivässä tervehtimään. He olivat aina tervetulleet. Ne pamahtivat yhtäkkiä akkunasta sisään ja täyttivät koko huoneen sävelillä. Väliin iloisena, hurjana hälinänä kiirehtien kuudestoistaosa tahtiansa, toisinaan taasen raskaina, surullisina kuolinkelloina, joiden sävelet putoilivat yksitellen kuin kyyneleet. Ja sitten Angelus-soitot. Keskipäivän Angelus, aurinkoinen arkkienkeli, joka astui sisään huikaisevassa valossa; ja ilta-Angelus, kaihomielinen serafi, joka liiteli huoneeseen kuun säteessä ja teki koko huoneen kosteaksi pudistellessaan siellä suuria siipiänsä…
Runotar, varpuset ja kellot olivat ainoat vieraani. Kukapa olisi käynyt minun luonani? Ei kukaan tuntenut minua. Saint-Benoit'in ravintolassa valitsin itselleni aina jonkun pikku pöydän erillään muista; söin nopeasti katsoen lautaseeni: heti aterian päätyttyä sieppasin joutuun hattuni ja riensin aika vauhtia kotiin. Ei minulla ollut mitään huvituksia, en ollut milloinkaan kävelemässä, en edes soittoa kuulemassa Luxembourgin puistossa. Sairaanloista arkuuttani, joka oli perintöä äidiltäni, enensi vielä pukuni surkea kunto, ja nuo onnettomat kalossit, joiden sijaan ei oltu saatu muuta. Minua pelotti ja hävetti, kun menin alas kadulle. En olisi tahtonut milloinkaan lähteä alas kellotornistani. Joskus kuitenkin, kun noina ihanina, leutoina Pariisin kevätiltoina, ravintolasta palatessani tapasin iloisia ylioppilasjoukkoja, ja näin heidän käsikoukussa kulkevan suurine hattuineen, piippuineen ja rakastajattarineen, syttyi mielessäni uusia aiheita… Silloin kiipesin hyvää vauhtia viidenteen kerrokseeni, sytytin kynttilän ja tein epätoivon innolla työtä, siksi kunnes Jacques tuli kotiin.
Kun Jacques tuli kotiin, muuttui huone kokonaan toiseksi. Se kaikui naurua, hälinää ja eloa. Me lauloimme ja nauroimme ja kyselimme toisiltamme päivän kuulumisia. »Oletko tehnyt ahkerasti työtä?» sanoi Jacques, »onko runosi edistynyt?» Sitten hän kertoi minulle merkillisen markiisinsa uusimmasta päähänpistosta, veti taskustaan jälkiruokapaloja, joita oli säästänyt minun varaltani ja katseli huvitettuna minun herkuttelemistani. Ja sitten minä taas palasin työpöytäni ääreen. Jacques käveli muutamia kertoja huoneessa edestakaisin, mutta heti, kun hän luuli minun tarpeeksi syventyneen työhöni, livahti hän ulos, sanoen: »Koska tahdot tehdä työtä niin menen hetkeksi sinne.» »Sinne» tarkoitti Pierrotte'in luo. Ellette muuten jo ole arvanneet, miksi Jacques pistäysi niin usein sinne, niin ette ole varsin terävänäköisiä. Minä ymmärsin heti kaikki ensimmäisestä päivästä lähtien, jo siitä, miten hän harjasi tukkaansa peilin edessä ennen lähtöään ja sitoi kolmeen, neljään kertaan uudestaan kaulaliinansa; mutta en ollut mitään aavistavinani, jotten saattaisi häntä hämille, naureskelin vain itsekseni tehdessäni huomioitani…
Jacques'in mentyä alkoivat loppusoinnut sujua! Tähän aikaan ei minua enää mikään häirinnyt; varpuset ja Angelus-soitot, kaikki ystäväni olivat jo levolla. Olin aivan yksin Runottareni kanssa… Noin yhdeksän aikaan kuulin jonkun tulevan portaita ylös, — noita pieniä puuportaita, jotka olivat suurten portaitten jatkona. — Se oli naapurimme, neiti Valkea Käki, joka tuli kotiin. Siitä hetkestä asti lakkasin työstäni. Minun ajatukseni siirtyivät julkeasti naapurimme luo eivätkä palanneet sieltä… Mikähän mahtoi olla tuo salaperäinen Valkea Käki?… Oli aivan mahdoton saada minkäänlaista selkoa hänestä… Jos puhuin hänestä Jacques'ille, niin oli tällä omituinen ilme sanoessaan: »Vai niin! … et ole siis vielä tavannut hurmaavaa naapuriamme?» Mutta hän ei milloinkaan ruvennut pitempiin selityksiin. Minä sitä vastoin tuumin: »Jacques ei tahdo, että tulisin hänen kanssaan tutuksi… Valkea Käki on varmaankin Quartier Latin'in grisettejä.» Se ajatus ajoi veren päähäni. Kuvittelin hänet viehättäväksi, nuoreksi ja iloiseksi — ajatelkaahan, grisetti! Yksin hänen nimensäkin oli minusta täynnä suloa, samanlainen soma lempinimi kuin Musette tai Mimi Pinson. Mutta minun naapurini oli ainakin hyvin siivo ja säädyllinen Musette, sillä hän tuli joka ilta samaan aikaan kotiin ja aina yksinään. Tiesin sen siitä, että useampana iltana peräkkäin olin painanut korvani seinää vasten, kun hän tuli kotiin. Kuulin aina samaa. Ensiksi kuului siltä, kuin olisi useampia kertoja vedetty pullon suulta korkki ja taas pantu takaisin. Ja sitte, vähän ajan perästä aika mätkähdys, niinkuin raskas ruumis olisi kaatunut lattialle, ja melkein samalla alkoi terävä ääni, joka oli heikko kuin heinäsirkan siritys, uikuttaa kummallista, yksitoikkoista jonotusta, jossa oli vain kolme nuottia ja joka oli niin surullinen, että teki mieli itkeä. Jonotuksessa oli sanojakin, mutta en voinut eroittaa muita kuin seuraavat käsittämättömät tavut: — Tolokototinjan! … tolokototinjan!… joka toistui laulussa jonkinmoisena kuuluvampana kertosäkeenä. Tätä kummallista laulua kesti noin tunnin ajan; sitten ääni yhtäkkiä pysähtyi viimeiseen tolokototinjaan ja kuulin ainoastaan raskaan, hitaan hengityksen… Kaikki tämä teki minut hyvin uteliaaksi.
Eräänä aamuna tuli Jacques äiti, joka oli ollut vettä noutamassa, aika vauhtia ovesta sisään hyvin salaperäisen näköisenä, tuli luokseni ja kuiskasi:
— Tahdotko nähdä naapurimme … sh … hän on tuolla.
Yhdellä harppauksella olin rappusissa… Jacques ei valehdellut… Valkea Käki oli huoneessaan, jonka ovi oli selkoseljällään, niin että vihdoin sain hänet nähdä… Voi, laupias taivas! Se oli vaan hetken näky, mutta millainen näky!… Kuvitelkaa mielessänne pieni, aivan tyhjä vinnikamari, lattialla olkipatja, uunin reunalla viinapullo, ja patjan kohdalla seinässä suunnattoman suuri hevosenkenkä, niinkuin mikäkin pyhimyksenkuva. Kuvitelkaa vielä keskellä tätä sikopahnaa kauhistuttava neekerinainen, jolla oli valkeat silmäkelmut, lyhyt, villainen tukka kuin mustan lampaan takkuinen nahka, eikä muuta yllään kuin likainen yönuttu ja vanha, punainen krinoliini. Tällaisena näyttäytyi minulle ensi kerran naapurini, Valkea Käki, unelmieni Valkea Käki. Mimi Pinson'in ja Bernette'in sisar … oi, unelmissa elävä maaseutu, olkoon tämä sinulle opiksi…
— No, sanoi Jacques, nähdessään minun tulevan takaisin huoneeseemme, no, mitä pidät… Hän ei saanut sanotuksi lausetta loppuun, vaan purskahti ääneen nauramaan nähdessään minun nolon naamani. En voinut minäkään muuta kuin yhtyä häneen, ja niin nauroimme sydämen pohjasta vastakkain saamatta sanaakaan suustamme. Silloin pisti puoliavoimesta ovesta sisään suuri, musta pää ja hävisi melkein samassa huutaen meille: »Valkoiset nauraa neekeriä, ei olla kauniisti!» Me siitä vain kahta kauheammin nauramaan…
Kun iloisuutemme hiukan oli asettunut, kertoi Jacques, että Valkea Käki oli ensimmäisen kerroksen naisen palveluksessa. Talossa häntä pidettiin noitana, siitä muka oli todistuksena tuo hevosenkenkä, Vaudoux-palveluksen tunnusmerkki, joka riippui hänen vuoteensa yläpuolella. Kerrottiin myöskin, että Valkea Käki, joka ilta, sitte kun hänen emäntänsä oli mennyt ulos, sulkeutui vinnikamariinsa, joi itsensä tukkihumalaan ja lauloi puoleen yöhön neekerilaulujansa. Tämä selvitti minulle nuo kummalliset äänet, jotka kuuluivat naapurini puolelta: pullon avaaminen, lattialle kaatuminen ja tuo yksitoikkoinen laulunjonotus. Tokotolotinjan taasen on jonkinmoinen luonnonääninen loilotus, joka on hyvin tavallinen Kapin neekerien kesken, jokseenkin semmoinen kuin la, la, la, laa; mustaihoiset runosepät höystävät sillä kaikki laulunsa.