Minun ei tarvinne sanoa, ettei Valkean Käen läheisyys minulle siitä päivin antanut yhtä paljon pään vaivaa. Iltasin, kun hän astui huoneeseensa ei sydämeni enää ruvennut erikoisesti sykkimään enkä enää milloinkaan vaivaantunut seinänviereen kuuntelemaan… Joskus kuitenkin yön hiljaisuudessa, kun hänen tokotolotinjansa kuuluivat aina pöytäni ääreen saakka, tunsin omituisen, ilkeän tunteen kuullessani tuon surullisen sävelen; varmaankin se oli enne siitä osasta, mikä tuolla loilulla tulisi olemaan elämässäni…
Tähän aikaan sai Jacques kirjanpitäjän paikan, viidestäkymmenestä francista kuussa, pienen rautakauppiaan luona, jonne hänen oli meneminen joka ilta markiisistaan päästyään. Poika rukka kertoi tämän hyvän uutisen puoleksi mielissään, puoleksi pahoillaan. »Mutta ethän sitten voi päästä sinne?» sanoin hänelle heti. Hän vastasi kyyneleet silmissä: »Pääsenhän sunnuntaisin.» Ja siitä lähtein kävi hän siellä vain sunnuntaisin, mutta raskasta se oli hänestä, siitä olen varma.
Mikä tuo niin viehättävä sinne sitten oli, joka oli Jacques'ille niin rakas?… Eipä minulla olisi ollut mitään vastaan siihen tutustua. Mutta minua ei pyydetty milloinkaan mukaan; ja minä olin liian ylpeä pyytääkseni päästä. Minnekkäpä sitä minun kalosseissani olisi mentykään?… Mutta eräänä sunnuntaina ollessaan juuri lähdössä Pierrotte'in luo, Jacques kysyi vähän vaivautuneen näköisenä:
— Ehkä sinuakin haluttaisi lähteä kanssani sinne, Daniel? Se olisi heistä varmaankin hauskaa.
— Sinä vain lasket leikkiä…
— Olet oikeassa… Ei Pierrotte'ien sali ole mikään runoilijan olinpaikka… He ovat vaan tavallisia arki-ihmisiä…
— Ei suinkaan siitä syystä, Jacques; ainoastaan pukuni tähden…
— Niinpä niin … sitä en muistanutkaan, sanoi Jacques.
Ja hän lähti aivan kuin ihastuksissaan siitä, ettei voinut ottaa minua mukaansa.
Mutta tuskin hän oli päässyt alas rapuista, kun hän tulee takaisin aivan hengästyneenä.