Pierrotte'in tuuma oli tällainen: hän hankki itselleen vanhan hevosen ja rattaat ja kulki Pariisin toisesta päästä toiseen, huutaen kaikin voimin: »Älkää säilyttäkö romua!»
Viekas cévenniläinen ei myynyt, vaan osti … ja mitä? … kaikkia: särkyneitä astioita, rautaromua, roskapaperia, rikkonaisia pulloja, hyljättyjä huonekaluja, joita ei kannata myydä, vanhoja pahvilaatikoita, joista kauppiaat eivät huoli, kaikenlaista romutavaraa, jota säilytetään vanhasta tottumuksesta tai huolimattomuudesta, kun ei tiedetä, mitä sillä tehdä, kaikkia, mikä on tiellä!… Pierrotte ei halveksinut mitään, hän osti kaikkea, tai ainakin otti kaiken vastaan, sillä useinkaan ei hänelle myyty, vaan hänelle annettiin ilmaiseksi, jotta päästiin romutavarasta. Älkää säilyttäkö romua!
Montmartre'in kaupunginosassa oli Pierrotte hyvin suosittu. Niinkuin kaikki kiertävät kaupustelijat, jotka tahtovat herättää huomiota katuhälinässä, oli hänkin omaksunut oman erikoisen sävelensä, jonka palvelustytöt hyvin tunsivat… Ensin kauhealla jymyäänellä:
»Älkää säilyttäkö romua!»
Sitten hitaasti, surkealla nuotilla pitkä juttu aasille, Anastagille'ille, niinkuin hän kutsui aasiansa. Hän luuli sanovansa Anastasie. »No! tuleppas nyt, Anastagille, tule, tule, lapseni…» Ja Anastagille tuli raskasmielisenä ja pää nuokullaan laahustaen pitkin katukäytävän laitaa. Ja joka talosta huudettiin: »Tänne, tänne, Anastagille!»… Olisittepa nähneet, millä vauhdilla rattaat täyttyivät. Kun ne olivat kukkuroillaan, menivät Anastagille ja Pierrotte tyhjentämään kuormansa eräälle lumppujenkerääjälle, joka maksoi kilisevillä kolikoilla kaiken tuon romun, joka oli saatu ilmaiseksi tai melkein ilmaiseksi.
Tällä ihmeellisellä ammatillaan ei Pierrotte tosin koonnut rikkauksia, mutta hankki aivan mainiosti toimeentulonsa. Jo vuoden perästä maksettiin Lalouette'ilta saatu laina takaisin ja lähetettiin kolmesataa frangia »neitille» — joksi hän kutsui äitiäni silloin kun tämä vielä oli naimaton, eikä sen koommin tullut muuttaneeksi tätä nimitystä miksikään muuksi. Mutta kolmas vuosi ei ollut onnen vuosi. Se oli vuosi 1830. Turhaan sai Pierrotte huutaa: »Älkää säilyttäkö romua!» Pariisilaiset, jotka itse paraillaan tahtoivat päästä vanhasta kuninkaastaan, joka oli käynyt romutavaraksi, olivat kuuroja Pierrotte'in huudoille ja antoivat cévenniläisen huutaa äänensä sorruksiin kadulla, ja joka ilta palasivat pikku rattaat tyhjinä takaisin. Ja sitten kuoli vielä Anastagille'kin. Juuri tällöin vanha Lalouette'in pariskunta, joka ei enää voinutkaan tulla omin väin aikoihin, ehdoitteli Pierrotte'ille, että hän rupeisi heille puotipalvelijaksi. Pierrotte suostui tähän, mutta ei pysynytkään kauvan näin halvassa asemassa. Aina heidän tulostaan Pariisiin oli hänen vaimonsa iltasin opettanut häntä lukemaan ja kirjoittamaan. Hän osasi jo kyhätä kirjeen kokoon ja puhui auttavasti ranskan kieltä. Ruvetessaan Lalouette'ien palvelukseen, hän ryhtyi vielä suurempiin ponnistuksiin, hän meni täysikasvuisten iltakursseihin oppiakseen laskentoa ja menestyi niin hyvin, että hän muutaman kuukauden kuluttua voi ottaa suorittaakseen tuon melkein sokean herra Lalouette'in konttorityöt ja ruveta puotiin rouva Lalouette'in sijaiseksi, jonka jalat alkoivat pettää. Tähän aikaan tuli neiti Pierrotte maailmaan, ja siitä lähtein cévenniläisen omaisuus vain päivä päivältä eneni. Saatuaan ensin osan vuosivoitosta, tuli hänestä piankin liikkeen osakas, kunnes Lalouette, kadotettuaan lopuksi kokonaan näkönsä, eräänä päivänä vetäytyi kokonaan pois kauppatoimista ja luovutti liikkeensä Pierrotte'ille, joka vuosittain sai kuolettaa ostohinnan hänelle. Päästyään yksin vallitsemaan, laajensi cévenniläinen liikettään niin, että hän kolmessa vuodessa maksoi Lalouette'ien koko saatavan ja oli nyt velattomana miehenä erittäin kukoistavan liikkeen johdossa… Juuri tällöin, aivan kuin olisi odottanut kuollakseen sitä aikaa, jolloin hänen miehensä ei enää häntä tarvinnut, tuli pitkä Roberte sairaaksi ja kuoli liiallisesta rasituksesta.
Siinä Pierrotte'in tarina, jonka Jacques kertoi tuona iltana mennessämme Saumon'in kauppakujaan; ja kun tie oli pitkä, — olimme valinneet kaikkein pisimmän, jotta pariisilaiset näkisivät uuden takkini, — tulin perin pohjin tuntemaan cévenniläisemme jo ennenkuin olimme perilläkään. Tiesin, että kunnon Pierrotte'illa oli kaksi epäjumalaa, joihin ei saanut kajota, tyttärensä ja herra Lalouette. Tiesin myös, että hän oli hiukan liian puhelias ja väsyttävä siksi että hän puhui hitaasti, tapaili sanoja ja sammalsi eikä voinut saada kolmea sanaa suustaan, sanomatta: »Niinkuin on tapana sanoa…» Tämä tuli siitä, ettei hän ollut milloinkaan oppinut ranskaa. Kun kaikki, mitä hän ajatteli, tuli hänen huulilleen Lanquedocin murteella, oli hänen pakko koko ajan kääntää ranskaksi ja nuo »niinkuin on tapana sanoa», joilla hän koristeli puhettaan, antoivat hänelle aikaa tuon pikku työn suorittamiseen. Niinkuin Jacques sanoi, Pierrotte ei puhunut, vaan käänsi… Neiti Pierrotte'ista en saanut tietää muuta kuin että hän oli kuusitoistavuotias, ja että hänen nimensä oli Camille, en mitään muuta. Kaiken muun suhteen oli Jacques veikko mykkä kuin kala.
Noin kello yhdeksän ajoissa saavuimme perille. Oli juuri puotin sulkemisaika. Katukäytävällä puoliavoimen oven edessä oli rautatelkimiä, akkunaluukkuja ja rautapultteja — kokonainen sulkemiskoneisto… Kaasu oli sammutettu ja puoti puolihämärässä, ainoastaan tiskillä paloi porsliinilamppu, jonka valossa näimme rahapinoja ja leveät hymyilevät kasvot. Puotikamarissa puhalsi joku huilua.
— Hyvää iltaa Pierrotte! huusi Jacques asettuen tiskin eteen… (Minä seisoin hänen vieressään lampun valossa)… Hyvää iltaa, Pierrotte!
Pierrotte, joka juuri laski kassaansa, nosti päätään kuullessaan Jacques'in äänen, mutta huomatessaan minut, huudahti hän ääneensä, pani kätensä ristiin ja jäi suu ammollaan tuijottamaan minuun.