— No, huudahti Jacques voitonriemuisena, mitä minä olen sanonut!
— Herra Jumala, herra Jumala, mutisi kunnon Pierrotte, minusta on ihan kuin… Niinkuin on tapana sanoa… Minusta on ihan kuin näkisin neidin.
— Katsokaapas silmiä, sanoi Jacques, juuri silmiä, Pierrotte.
— Entäs leuka sitten, Jacques herra, leuka, jossa on kuoppa, vastasi
Pierrotte, ja nosti lampunvarjostinta paremmin nähdäkseen minut.
Minä en kaikesta tästä ymmärtänyt hölyn pölyä. Ja he vain jatkoivat katselemistaan ja merkitseväisiä silmäniskujaan… Yhtäkkiä Pierrotte nousi ylös, tuli tiskin takaa ja sulki minut syliinsä sanoen:
— Teidän luvallanne, Daniel herra, minun täytyy syleillä teitä…
Niinkuin on tapana sanoa… On ihan kuin syleilisin neitiä.
Näistä viimeisistä sanoista selvisi minulle kaikki. Siihen aikaan olin hyvin äitini näköinen, ja Pierrotte'ista joka ei ollut nähnyt »neitiä» noin kahteenkymmeneen viiteen vuoteen, oli yhdennäköisyys vielä huomattavampi. Tuo kunnon mies ei voinut lakata puristamasta käsiäni, ei syleilemästä minua eikä katselemasta minua suuret silmät kyynelissä. Sitten hän alkoi puhua äidistä, noista kahdesta tuhannesta francista, Roberte'istaan, Camille'istaan, ja Anastagille'istaan niin laveasti ja perinpohjaisesti, että olisimme vieläkin — niinkuin on tapana sanoa — alhaalla puotissa häntä kuuntelemassa, ellei Jacques olisi tokaissut kärsimättömällä äänellä: »Entä kassanne, Pierrotte!»
Pierrotte vaikeni kuin naulaan. Hän oli hieman häpeissään paljosta puhelustaan ja sanoi:
— Olette oikeassa, Jacques herra, minä vaan lörpöttelen … ja tytön typykkä … niinkuin on tapana sanoa, tytön typykkä antaa minulle kyytiä, kun viivyn täällä näin kauvan.
— Onko Camille tuolla ylhäällä? kysyi Jacques välinpitämättömällä äänellä.