— On … on kyllä, Jacques herra … pikku typykkä on ylhäällä… Hän halajaa … niinkuin on tapana sanoa… Hän halajaa koko sydämestään tutustua Daniel herraan. Menkää siis kaikin mokomin häntä tervehtimään … minä lasken vain kassani ja tulen heti perässä … niinkuin on tapana sanoa.
Jäämättä enempää kuuntelemaan Jacques tarttui käsivarteeni ja vei minua aika vauhtia puotin perälle sinne päin, mistä kuului huilun soitto… Pierrotte'in puoti oli suuri ja hyvin varustettu. Puolihämärässä saattoi erottaa kimaltelevat karahviinien kyljet, himmeäksi hiotut lampunkuvut, suuret kristallimaljakot, upeat böömiläislasit ja pulleat liemimaljat, ja kahden puolen suuret lautaspinot, jotka ulottuvat kattoon saakka. Porsliinihaltijan palatsi öiseen aikaan. Puotikamarissa oli puoleksi aukiväännetty kaasuliekki vielä valveilla näyttäen ikävystyneenä kielensä kärkeä… Me menimme kiireesti huoneen läpi. Siellä istui makuusohvan reunalla kookas, vaalea nuorukainen, joka puhalsi surumielisiä säveleitä huilustaan. Sivumennessään sanoi Jacques »hyvää iltaa», hyvin kuivalla äänellä, johon vaalea mies vastasi kahdella myöskin hyvin kuivalla puhalluksella huilustaan, jolla tavalla varmaankin kaksi huilua, jotka ovat toisilleen vihoissaan, sanovat hyvää iltaa.
— Se oli puotipalvelija, sanoi Jacques, kun tulimme rappusille… Tuo vaalea jätkä voi ottaa hengen ihmisestä ijankaikkisella huiluttamisellaan… Pidätkö sinä huilun soitosta. Daniel?
Olisin kernaasti kysynyt: »Entä pitääkö pikku typykkä siitä?» Mutta pelkäsin hänen pahastuvan ja vastasin hyvin vakavasti: »En, Jacques, minä en pidä huilunsoitosta.»
Pierrotte'in huoneisto oli neljännessä kerroksessa samassa talossa kuin puotikin. Camille neiti oli liian ylimyksellinen näyttäytyäkseen puotin puolella, hän pysyi ylhäällä eikä tavannut isäänsä muuta kuin ruoka-aikoina. »Saatpa nähdä!» sanoi Jacques rappuja ylös noustessamme, »täällä eletään niinkuin hienossa talossa ainakin. Camille'illa on seuranainen, eräs leskirouva Fribou, joka on aina hänen mukanaan… En tiedä, mikä tämä rouva Fribou alkujaan on, mutta Pierrotte tuntee hänet ja väittää, että hän on aivan erinomainen nainen… Soita, Daniel, olemme perillä!» Minä soitin; cévenniläistyttö, jolla oli korkea päähine, tuli avaamaan, hymyili Jacques'ille kuin vanhalle tuttavalle ja vei meidät saliin.
Kun astuimme sisään, istui neiti Pierrotte pianon ääressä. Kaksi vanhaa, lihavahkoa naista, rouva Lalouette ja rouva Fribou, erinomainen nainen, istuivat ja pelasivat korttia yhdessä huoneen nurkassa. Meidät nähdessään nousivat kaikki ylös. Syntyi hetkeksi hälinää ja kolinaa; sitten kun oli tervehditty ja esittelemiset suoritetut, Jacques pyysi Camille'in — hän kutsui häntä aivan yksinkertaisesti Camille'ksi — istumaan jälleen pianon ääreen, jolloin erinomainen nainen sai tilaisuuden jatkaa peliänsä rouva Lalouette'in kanssa. Jacques ja minä olimme käyneet istumaan neiti Pierrotte'in kahden puolen, joka puheli ja nauroi kanssamme samalla kun hänen pikku sormensa liukuivat pianon koskettimilla. Katselin häntä, kun hän puhui. Hän ei ollut kaunis. Valkoinen ja punainen, pienet korvat, kaunis tukka, mutta posket olivat liian pulleat, liian hyvänvoivan näköiset; lisäksi oli hänellä vielä punaiset kädet ja hiukan kulmikkaat liikkeet, niinkuin lomalla olevalla koulutytöllä. Hän oli todellinen Pierrotte'in tytär, vuoristokukka, joka oli kasvanut Saumon'in kauppakujan lasikaapissa.
Sellainen oli ainakin ensi vaikutelmani hänestä; mutta yhtäkkiä, kun sanoin jotain, neiti Pierrotte, joka tähän asti oli pitänyt silmiään alasluotuina, nosti ne hitaasti ylös katsoen minuun, ja ikäänkuin taikavoimasta pieni porvaristyttö katosi. En nähnyt muuta kuin hänen silmänsä, kaksi suurta, häikäisevää silmää, jotka heti tunsin…
Ihmeitten ihme! Nehän olivat nuo samat mustat silmät, jotka olivat minulle niin lempeästi loistaneet vanhan lyseon kolkkojen muurien sisällä, lasisilmänoidan mustat silmät, sanalla sanoen: mustat silmät… Luulin näkeväni unta. Olisin tahtonut huutaa niille: »Kauniit mustat silmät, tekö täällä? Tapaanko teidät jälleen toisissa kasvoissa?» Ja kuinka ne olivat aivan ne! Oli aivan mahdoton niissä erehtyä. Samat ripset, sama loisto, sama tumma, hillitty tuli. Olisi ollut hulluutta ajatellakaan, että maailmassa oli kaksi paria noita silmiä! Ja parhaana todistuksena siitä, että ne olivat mustat silmät itse eivätkä mitkään niiden näköiset mustat silmät, on se, että nekin olivat tunteneet minut, ja me olisimme varmaankin taasen aloittaneet tuommoisen entisen, mykän keskustelumme, kun kuulin aivan lähelläni, melkein korvani juuressa, hiiren nakerrusta. Tämän äänen kuullessani käänsin päätäni ja näin nojatuolissa pianon nurkassa henkilön, jota en ollut tähän asti huomannut… Näin pitkän, kuivan, kalpean vanhuksen, jolla oli linnun pää, taaksepäinluisuva otsa, terävä nenä, pyöreät, elottomat silmät, jotka olivat liian kaukana toisistaan melkein ohimoissa… Ellei olisi nähnyt sokuripalasta, jota mies piti kädessään ja silloin tällöin nakerteli, olisi voinut luulla hänen nukkuvan. Hämilläni tein syvän kumarruksen tuon vanhan variksen edessä, mutta hän ei vastannut… »Ei hän näe sinua», sanoi Jacques, »se on sokea herra Lalouette…»
Jottei minun enää tarvinnut nähdä tuota kauheata linnunpäävanhusta, käännyin joutuun mustain silmäin puoleen; mutta voi, lumous oli särkynyt, mustat silmät olivat kadonneet. Heidän sijassaan oli vain pieni porvaristyttö, joka istui selkäkenossa pianotuolillaan…
Samassa salin ovi aukeni, ja Pierrotte tuli touhuten sisään. Häntä seurasi huilunpuhaltaja huilu kainalossa. Hänet nähdessään linkosi Jacques häneen niin musertavan katseen, että se olisi voinut vaikka puhvelihärän surmata; mutta luultavasti ei se osunut, sillä huilunpuhaltaja ei ollut tietävinään.