— No typykkäni! sanoi cévenniläinen suudellen tytärtään kummallekin poskelle, oletko nyt tyytyväinen? Nyt olet saanut Danielisi… Mitä pidät hänestä? Eikö hän ole kaunis? Niinkuin on tapana sanoa … aivan Neidin ilmi elävä kuva.
Ja nyt Pierrotte aloitti saman kohtauksen kuin alhaalla puotissa alusta ja vei minut väkisin keskelle huonetta, että jokainen voisi nähdä neidin silmät … neidin nenän, neidin kuoppaleuvan… Tämä näytteillepano oli hirveä… Rouva Lalouette ja erinomainen nainen keskeyttivät pelinsä ja ottaen oikein mukavan asennon nojatuolissaan, tarkastelivat minua mitä kylmäverisimmin, arvostellen tai kehuen kovalla äänellä milloin mitäkin palasta minusta, aivan kuin olisin ollut torilla myytävä kananpoika. Meidän kesken puhuen, näytti »erinomainen nainen» olevan jokseenkin hyvä kananpoikain tuntija.
Onneksi teki Jacques lopun piinastani pyytämällä neiti Pierrotte'a soittamaan jotain. »Niin juuri, soittakaamme jotakin», sanoi huilunpuhaltaja innokkaasti, törmäten esiin huilu koholla. Mutta Jacques kirkui: »Ei … ei … ei mitään duo'a eikä huilua!» Silloin huilunsoittaja linkosi häneen nopean, vaaleansinisen katseen, joka oli myrkyllinen kuin intiaanien nuolet, mutta toinen ei hievahduttanut haiventakaan, huusi vain edelleen: »Ei huilua!…» Lopuksi Jacques pääsi voitolle, ja neiti Pierrotte soitti meille ilman huilun pihaustakaan yhden noista tunnetuista tremoloista, joita kutsutaan Rosellen'in Haavelmiksi… Hänen soittaessaan itki Pierrotte ihastuksesta, Jacques oli haltioissaan; hiljaisena kuin huilu hampaissa löi huilunpuhaltaja olkapäillään tahtia ja puhalsi sisällisesti huiluaan.
Kun Haavelma oli lopussa, kääntyi neiti Pierrotte minun puoleeni: »Entä te, Daniel herra», sanoi hän luoden silmänsä alas, »emmekö saa kuulla mitään teiltä? Tiedän, että olette runoilija.»
— Ja hyvä runoilija, tokasi Jacques, tuo hirveä Jacques… Minulla ei juuri puolestani ollut halua lausua runojani noille amaleekkiläisille. Jospa edes mustat silmät olisivat olleet saapuvilla. Mutta ei, ne olivat olleet jo pitkän ajan sammuksissa: etsin niitä turhaan ympäriltäni… Olisittepa ollut vain kuulemassa, millä huolettomalla äänellä vastasin neiti Pierrotte'ille:
— Antakaa anteeksi, neiti, en ottanut tänä iltana lyyryä mukaani.
— Muistakaa tuoda se ensi kerralla, sanoi tuo kunnon Pierrotte, joka ymmärsi minun kuvakieleni puustavillisesti. Mies rukka luuli aivan tosissaan, että minulla oli lyyry ja että soitin sitä aivan kuin hänen puotipalvelijansa soitti huiluaan… Aah, olihan Jacques tehnyt minulle selväksi, minkälaiseen maailmaan hän minut vei!
Yhdentoista aikaan tarjottiin teetä. Neiti Pierrotte kulki edestakaisin huoneessa tarjoten sokeria ja kaadellen kermaa, hymyhuulin, pikkusormi kohollaan. Tähän aikaan illasta näin mustat silmät uudelleen. Ne ilmestyivät yhtäkkiä eteeni loistavina ja lempeinä, sitten taasen katosivat, ennenkuin ehdin niille mitään sanoa… Mutta juuri silloin huomasin erään seikan, sen nimittäin, että neiti Pierrotte'issa oli kaksi aivan erillaista olentoa: toinen leveäjakauksinen neiti Pierrotte, porvaristyttö, joka oli aivan omiansa hallitsemaan entisessä Lalouette'in kaupassa, ja sitten mustat silmät, nuo suuret runolliset silmät, jotka aukesivat kuin pari samettikukkasta ja ilmestyessään muuttivat koko tuon naurettavan romukauppaympäristön toiseksi. Neiti Pierrotte'ista en olisi mistään hinnasta välittänyt; mutta mustat silmät … ah, nuo mustat silmät!…
Vihdoin tuli lähdön hetki. Rouva Lalouette antoi siihen merkin. Hän kietoi miehensä suureen huiviin ja vei hänet ulos kainalossaan, niinkuin vanhan kääreisiin kiedotun muumion. Pierrotte pidätti meitä loppumattomalla sanatulvallaan vielä kauvan rappusissa: »No, nyt kai näemme teidät täällä usein, Daniel herra, kun olette kerran tien löytänyt. Meillä ei ole milloinkaan paljon vieraita, vain valittu seura … niinkuin on tapana sanoa… Ensinnäkin herra ja rouva Lalouette, entinen isäntäväkeni; ja sitte, rouva Fribou, erinomainen nainen, jonka kanssa voitte jutella ja sitte, puotiapulaiseni, kunnon poika, joka toisinaan soittaa meille huilua … niinkuin on tapana sanoa… Te voitte soittaa yhdessä… Se olisi oikein hauskaa.»
Huomautin kainosti, että minulla oli paljon työtä, niin etten ehkä voinut tulla niin usein, kuin olisin tahtonut.