Sekös häntä nauratti.
— Vai paljon työtä, Daniel herra… Kyllä ne teikäläisten työt tunnetaan, ne Quartier Latin'in hommat … niinkuin on tapana sanoa … siellä mahtaa olla joku viehättäjätär.
— Eipä todellakaan, sanoi nyt Jacques nauraen, neiti Valkea Käki ole ilman viehätystään.
Nytkös Pierrotte yltyi nauramaan:
— Kuinka te sanoitte, Jacques herra… Valkea Käki … ha, ha, ha,—katsokaapas tuota veitikkaa … hänen ijällään… Hän vaikeni äkkiä, kun huomasi tyttärensä kuuntelevan, mutta vielä rappusten alapäässä kuulimme hänen naurun hohotuksensa, joka pani rappuset tärisemään.
— No mitä pidät heistä? sanoi Jacques, ulos päästyämme.
— Pierrotte itse on kamala, mutta neiti Pierrotte on viehättävä.
— Eikös ole? sanoi rakastunut raukka niin innoissaan, etten voinut olla nauramatta.
— Nytpä tuli salaisuus ilmi, Jacques, sanoin minä puristaen hänen kättään.
Sinä iltana kävelimme hyvin myöhäiseen joen rantaa. Allamme helmeili hiljainen, tumma joki tuhansina tähtinä. Suurten alusten touvit natisivat. Suloista oli kävellä hiljalleen hämärissä ja kuulla Jacques'n puhuvan rakkaudesta… Hän rakasti, koko sydämellään, mutta hän ei saanut vastarakkautta, sen hän tiesi.