— Hän rakastaa siis toista, Jacques.
— Ei. rakas Daniel, luulen, ettei hän ennen tätä iltaa vielä ole rakastanut ketään muuta.
— Ennen tätä iltaa! Mitä sinä sillä tarkoitat, Jacques?
— Sitä, että kaikki pitävät sinusta, Daniel … voisihan siis hänkin pitää sinusta!
Rakas Jacques parka! Olisitte nähneet millä surullisella kohtaloonsa alistuvalla ilmeellä hän sen sanoi. Rauhoittaakseni häntä, remahdin kovaan nauruun, kovempaan kuin aijoinkaan.
— Voi veikkonen, kylläpä sinä teet nopeaan johtopäätöksiä… Kylläpä minä olisin vastustamaton tai neiti Pierrotte helposti syttyvää laatua… Joutavia, rakas Jacques äiti. Neiti Pierrotte on yhtä kaukana minun ajatuksistani, kuin minä hänen. Minua ei sinun tarvitse vähintäkään peljätä, usko se. Sanoin sen aivan rehellisestä sydämestä. Neiti Pierrotte oli minulle aivan yhdentekevä… Mutta mustat silmät olivat toista.
VII.
PUNAINEN RUUSU JA MUSTAT SILMÄT.
Ensimmäisen käyntini jälestä entisessä Lalouette'ien kauppahuoneessa, en sinne pitkään aikaan palannut. Jacques sen sijaan teki uskollisesti joka sunnuntaisen pyhiinvaellusretkensä ja keksi joka kerta uuden viettelevän kaulaliinasolmun… Jacques'in kaulahuivi oli kokonainen runoelma, hillityn, palavan rakkauden hymni, tuollainen itämainen selam, se on syvämerkityksellisistä kukista koottu kukkavihko, joita ylhäiset turkkilaiset antavat lemmityilleen, tulkitakseen heille rakkautensa kaikki vivahdukset.
Jos minä olisin ollut nainen, olisi Jacques'in kaulahuivi tuhansine solmuineen, joita hän vaihteli loppumattomiin, liikuttanut minua enemmän kuin kaikki rakkaudentunnustukset… Mutta eiväthän naiset semmoisista mitään ymmärrä, hyvät ystävät… Joka sunnuntai, ennen kotoalähtöään, rakastaja raukka ei voinut olla kysymättä: »Minä menen sinne, Daniel … tuletko mukaan?» Ja minä vastasin aina samalla tavalla: »En, Jacques, jään tekemään työtä…» Silloin hän lähti nopeasti, ja minä jäin yksin, aivan yksin runopöytäni ääreen.