Olin puolestani päättänyt, vakavasti päättänyt, etten enää menisi Pierrotte'ien luo. Mustat silmät peloittivat minua. Sanoin itsekseni: »Jos näet ne vielä kerran, niin olet hukassa», ja minusta oli parasta olla niitä näkemättä … toisin sanoen, en saanut niitä enää pois päästäni, noita suuria, mustia, noiduttuja silmiä. Näin ne kaikkialla. Ajattelin vain niitä niin nukkuessani kuin valvoessanikin. Kaikkiin vihkoihini oli piirustettu suuria mustia silmiä tuon pituisine ripsineen.
Olin aivan lumottu.
Ah, kun Jacques loistavin silmin ja kepeänä lähti Saumon'in kauppakujaan, kaulahuivi syvämerkityksellisessä solmussa, tunsin hurjaa halua harpata alas portaita hänen jäljessään ja huutaa hänelle: »Odota minua!» Mutta en tehnyt sitä. Jokin ääni sisälläni varoitti minua sinne menemästä, ja minulla oli kuin olikin lujuutta pysyä pöytäni ääressä … ja sanoa: »Ei, kiitos, Jacques, jään tekemään työtä.»
Näin kului jonkun verran aikaa. Ajan pitkään olisi minun varmaankin Runottaren avulla onnistunut karkoittaa mustat silmät mielestäni. Pahaksi onneksi olin niin varomaton, että menin niitä vielä kerran katsomaan. Ja silloin minun kävi hullusti: kadotin niin sydämeni kuin päänikin. Se tapahtui näin:
Sitten kun Jacques joen rannalla oli avannut sydämensä minulle, ei hän enää ollut puhunut sen enempää rakkaudestaan; mutta minä näin kyllä, etteivät asiat käyneet hänen mielensä mukaan… Kun hän sunnuntaisin palasi Pierrotte'ien luota, oli hän aina alakuloinen. Öisin kuulin hänen huokailevan, yhä huokailevan… Jos kysyin häneltä: »Mikä sinun on, Jacques?» niin hän vastasi minulle hätäisesti: »Ei mikään.» Mutta minä ymmärsin, että jokin häntä vaivasi vain äänestä, jolla hän sen sanoi. Hän, joka muuten oli niin hyvä ja kärsivällinen, antoi minun joskus tuntea pahoja tuuliaan. Toisinaan katseli hän minua aivan kuin olisi ollut vihainen minulle. Arvasin tietenkin että kaiken tuon alla piili joku suuri sydänsuru, mutta kun Jacques itsepäisesti vaikeni, niin en uskaltanut minäkään siitä puhua mitään. Mutta eräänä sunnuntaina, kun hän tuli kotiin tavallista alakuloisempana, tahdoin ottaa selvän asiasta.
— Kas niin, Jacques, mikä sinun on? kysyin tarttuen häntä käsiin…
Asiat eivät siis siellä luonnista?
— Ei, ne eivät luonnista … sanoi poika raukka masentuneena.
— No, mutta mikä siinä sitten on? Onko Pierrotte ehkä huomannut jotain?
Paneeko hän esteitä teidän rakkaudellenne…?
— Ooh, ei suinkaan, Pierrotte ei ole meille esteeksi… Mutta Camille ei rakasta minua eikä tule milloinkaan rakastamaan.
— Hullutuksia, Jacques! Mistä sinä voit tietää, ettei hän tule sinua milloinkaan rakastamaan… Oletko edes sanonut hänelle, että rakastat häntä?… Et, et tietenkään?… No! mutta siinä tapauksessa…