— Se, jota hän rakastaa, ei ole sanonut mitään, hänen ei ole tarvinnut sanoa mitään ollakseen rakastettu…
— Luuletko todellakin, Jacques, että huilunsoittaja…?
Jacques ei näyttänyt kuulleen minun kysymystäni.
— Se, jota hän rakastaa, ei ole sanonut mitään, sanoi hän toistamiseen.
Ja muuta en saanut tietää. Sinä yönä ei Saint-Germain'in kellotornissa paljoakaan nukuttu.
Jacques vietti melkein koko yönsä akkunan ääressä ja katseli huokaellen tähtitaivasta. Minä mietin. »Menisinkö sinne katsomaan asioita lähempää… Voihan Jacques erehtyä. Neiti Pierrotte ei ole varmaankaan ymmärtänyt sitä rakkauden ylenpalttisuutta, mikä piilee kaulahuivin laskoksissa… Koska ei Jacques uskalla puhua rakkaudestaan, niin ehkä olisi hyvä, jos minä puhuisin hänen puolestaan… Juuri niin, se on päätetty, minä menen sinne ja puhun tuolle pikku Philistine'ille Jacques'in puolesta ja sitten saamme nähdä.»
Seuraavana päivänä panin Jacques'ille mitään sanomatta kauniin päätökseni täytäntöön. Jumala on todistajani, ettei minulla sinne mennessäni ollut pienintäkään itsekästä ajatusta. Menin sinne Jacques'in takia, yksinomaan Jacques'in takia. Mutta kun Saumon'in kauppakujan kulmassa näin entisen Lalouette'in kauppahuoneen vihreine laudotuksineen ja Porsliini- ja kristallikyltteineen, tunsin lievää sydämen tykytystä, jonka olisi pitänyt olla minulle varoituksena… Astuin sisään. Puoti oli tyhjä. Huilunsoittaja oli puotikamarissa syömähommissa; syödessäänkin oli hänellä huilu vieressään pöydällä. »On aivan mahdotonta, että Camille olisi epätietoinen tuon vaeltavan huilun ja minun Jacques äitini välillä», vakuuttelin itsekseni noustessani portaita ylös. »No saammehan nähdä…»
Tapasin Pierrotte'in ruokapöydässä tyttärensä ja erinomaisen naisen seurassa. Mustat silmät eivät kaikeksi onneksi olleet saapuvilla. Kun astuin sisään, tervehdittiin minua hämmästyksen huudoilla. »Tuossa hän nyt vihdoinkin on!» huudahti kunnon Pierrotte jymyäänellään. »Niinkuin on tapana sanoa, hän tulee paraiksi kahville.» Minulle tehtiin sijaa pöydässä. Erinomainen nainen kävi hakemassa minulle kauniin kultareunaisen kahvikupin, ja minä istuin neiti Pierrotte'in viereen.
Neiti Pierrotte oli sinä päivänä hyvin sievä. Hän oli pistänyt juuri korvansa yläpuolelle — nykyään ei niitä enää pidetä siinä paikassa, — pienen punaisen ruusun, niin, niin punaisen… Luulenpa, että tuo punainen pikku ruusu oli noiduttu, kun se saattoi tehdä tuon pikku korvanipukan niin sieväksi. »Vai niin. Daniel herra», sanoi Pierrotte nauraen leveätä hyväntahtoista nauruaan; »te olette rikkonut välit ettekä aijo tulla enää meitä tervehtimään!…» Koitin pyydellä anteeksi ja puhua kirjallisista töistäni. »Niin, niin kyllä, minä tunnen Quartier Latin'in!» kiusoitteli Pierrotte. Ja hän alkoi nauraa täyttä kurkkua heittäen syrjäkatseita erinomaiseen naiseen, joka yski merkitseväisesti ja polki minua jalalle pöydän alla. Näiden kunnon ihmisten mielestä Quartier Latin merkitsi öillisiä hurjia kemuja, viuluineen, naamioineen, raketteineen, särjettyine astioineen, ja ties mitä. Ah, jos minä olisin kertonut heille erakkoelämästäni Saint-Germain'in kellotornissa, niin kylläpä he olisivat hämmästyneet. Mutta niinkuin tiedätte, nuorena ei ole lainkaan pahoillaan, jos saakin hurjastelijan maineen. Pierrotte'in syytöksiä kuullessani koetin näyttää varsin kainolta ja puolustauduin vain heikonlaisesti: »Ei suinkaan, ei suinkaan, minä vakuutan … ei siinä ole mitään perää.» Kylläpä Jacques olisi nauranut, jos olisi kuullut.
Juuri kun olimme juoneet kahvin, kuului pihalta pieni huilunpuhallus. Se oli merkki, että Pierrotte'in oli mentävä puotiin. Tuskin oli hän selkänsä kääntänyt, kun erinomainen nainen vuorostaan meni kyökkiin pelaamaan korttia kyökkipiian kanssa. Meidän kesken puhuen luulen puolestani, että erinomaisen naisen ainoa erinomaisuus oli se, että hän osasi hyvin sekoittaa kortit.