Nähdessäni, että minut jätettiin yksin pienen punaisen ruusun kanssa, ajattelin: »Nyt on otollinen hetki!» Ja Jacques'in nimi oli jo huulillani, mutta neiti Pierrotte ei antanut minulle suun vuoroa, vaan sanoi yhtäkkiä matalalla äänellä minuun katsomatta:
— Neiti Valkea Käkikö estää teidät tulemasta ystäviänne tervehtimään?
Luulin ensin, että hän laski leikkiä, mutta ei, hän oli ihan tosissaan. Näyttipä hän vielä varsin liikutetultakin, poskien heleästä punasta ja povensa nopeasta kohonnasta päättäen. Hänen aikanaan oli varmaankin puhuttu Valkeasta Käestä, ja hän luulotteli itselleen aivan olemattomia. Olisin yhdellä ainoalla sanalla voinut valaista hänelle asian, mutta en voi käsittää, mikä typerä turhamaisuus minut siitä esti. Nähdessään, etten hänelle mitään vastannut, neiti Pierrotte kääntyi minuun päin ja kohottaen pitkät silmäripsensä, jotka hän tähän asti oli pitänyt alasluotuina, hän katsoi minuun… Ei, nyt en puhu totta. Hän ei katsonut minuun, vaan mustat silmät, täynnä kyyneleitä ja helliä nuhteita. Ah! rakkaat mustat silmät, sydämeni sulo!
Se oli vain hetken ilmestys. Pitkät ripset painuivat melkein heti paikalla alas, mustat silmät katosivat ja minun rinnallani oli vain neiti Pierrotte. Joutuun, joutuun, odottamatta uutta ilmestystä, minä aloin puhua Jacques'ista. Aloitin kertomalla, kuinka hyvä, kuinka uskollinen, kuinka kunnollinen ja epäitsekäs hän oli. Minä kerroin hänen ehtymättömästä rakkaudestaan, hänen hellästä äidillisyydestään, jota moni oikea äiti olisi voinut häneltä kadehtia. Jacques elätti minut, piti minut vaatteissa, hankki meidän toimeentulomme, ties millä raatamisella ja uhrauksilla. Ilman häntä olisin vielä ollut tuossa Sanlande'in synkässä vankilassa, jossa olin niin hirveästi kärsinyt…
Tullessani tähän kohtaan kertomuksestani, neiti Pierrotte näytti liikutetulta, ja minä näin suuren kyyneleen vierähtävän hänen poskelleen. Luulin yksinkertaisuudessani, että se oli Jacques'in tähden ja sanoin itsekseni: »Tämäpä alkaa käydä hyvin!» ja tulin yhä kaunopuheisemmaksi. Kerroin Jacques'in alakuloisuudesta ja tuosta syvästä, salaisesta rakkaudesta, joka kalvoi hänen sydäntään. Ah! tuhatkertaa onnellinen se nainen, joka…
Tässä kohden se punainen pikku ruusu, joka oli neiti Pierrotte'in tukassa, irtausi, en tiedä mitenkä, ja putosi jalkaini juureen. Juuri silloin tuumin, miten hienolla tavalla voisin saada Camille'in ymmärtämään, että hän oli se tuhansin kerroin onnellinen nainen, johon Jacques oli ihastunut. Tuo pieni punainen ruusu tuli minulle putoamisellaan avuksi. Johan olen teille sanonut, että tuo punainen pikku ruusu oli noiduttu. — Otin sen hitaasti ylös, mutta en antanutkaan sitä takaisin. »Annan sen Jacques'ille teidän puolestanne», sanoin neiti Pierrotte'ille ymmärtäväisesti hymyillen. — »Jacques'ille, jos tahdotte!» vastasi neitï Pierrotte huokaisten. Mutta samassa hetkessä ilmestyivät mustat silmät ja katsoivat minuun niin hellästi, ikäänkuin tahtoen sanoa: »Ei Jacques'ille, vaan sinulle itsellesi!» Ja olisittepa nähneet, miten ne sen sanoivat, kuinka luottavasti, millä kainolla, vastustamattomalla rakkaudella. Mutta minä epäröin vielä, ja niiden oli pakko toistaa pari, kolme kertaa peräkkäin: »Niin! … juuri sinulle … juuri sinulle.»
Silloin minä suutelin pientä punaista ruusua ja pistin sen poveeni.
Sinä iltana tapasi Jacques minut kotiin tullessaan, niinkuin tavallisesti, runopöytäni ääressä, ja minä annoin hänen olla siinä luulossa, etten koko päivänä ollut käynyt ulkona. Pahaksi onneksi putosi pieni, punainen ruusu riisuessani povestani lattialle sängyn jalkoihin: noidathan ovat aina täynnä kujeita. Jacques näki sen, otti sen maasta ja katseli sitä kauvan. En tiedä, kumpi meistä oli punaisempi, punainen ruusu vai minä.
— Minä tunnen sen, sanoi hän, se on siitä ruusupensaasta, joka on heidän salinsa ikkunalla.
Sitten hän lisäsi antaissaan sen minulle: